Vilho Koskela. Syntyi. Kaatui itsenäisen Suomen puolesta! Vai kaatuiko? Kaatuiko hän sittenkin miestensä puolesta joita johti? Ystäviensä puolesta joiden kanssa oli kokenut sodan kauhut siihen asti? Välittikö hän näistä, vai uskoiko rakentavansa Suur-Suomea? Kuka tietää. Jokaisella oli mielipiteensä ja haaveensa. Ei se tehnyt miehistä perempia tai huonompia: teot ratkaisivat. Tekivät mitä piti.

Kaukaa haettu avaus tälle ajatukselle josta nyt kirjoitan. Missä vaiheessa toisen mielipiteestä tuli meille uhka – sellainen uhka, että sitä vastaan pitää hyökätä? Milloin siitä tuli sellainen tekijä, joka jaottelee meidän hyviin ja vihollisiin?

Olemmeko unohtaneet kyvyn kuunnella ja ymmärtää toisen ajatuksia ja mielipiteitä? Ennenkuin edes yritämme ymmärtää ajatusta mielipiteen takana, hyökkäämme. 

Tätä sanasotaa saa seurata päivittäin, lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Dialogi puuttuu. Sanasota on korvannut sen. Somesota! Näppäimistön takaa tykitetään keskityksiä niiden niskaan jotka ovat eri mieltä! 

Miksi toisen ajatus, toisen mielipide on meille uhka? Miksi se tekee siitä toisesta ihmisestä vihollisen? Emmekö uskalla kuulla tarinaa siellä ajatuksen takana? Tai niitä kokemuksia jotka ovat muovanneet sen toisen ajattelua? Voisimmeko hyökkäyksen sijaan kysyä, mikä saa sut ajattelemaan noin? Miksi näet maailman noin?

Vilho Koskela oli perheestä jolta kansalaisoikeudet oli viety pois. Isä oli ajatellut eri tavoin kuin toinen puoli kansasta. Ajanut ideologiaa jota kaikki eivät allekirjoittaneet. Asiat kärjistyivät ja dialogi katosi. Tieto ei liikkunut tarpeeksi nopeasti ja syntyi ketjureaktio joka johti hirvittävään sotaan.

Arvet olivat syvät, viha ja katkeruus molemmin puolin suurta. Silti vuosikymmeniä myöhemmin yhteinen kriisi kuitenkin yhdisti. Talvisodan ihme oli muutakin kuin vihollisen pysäyttäminen. Se oli haavojen parantumista ja vanhojen kaunojen anteeksiantoa. Vilho koulutettiin upseeriksi. Punikin pojilla ei siihen ollut ennen talvisotaa mitään mahdollisuutta. Kun yhteinen hätä yhdisti, keskinäiset kaunat unohdettiin. Jokaista tarvittiin. Jokaisella oli merkitystä. 

On taatusti paljon asioita joista ollaan eri mieltä. Ja on niitä asioita joihin emme voi löytää kompromissia. Onko se ongelma? Ei. On erilaisia tapoja katsoa maailmaa, demokratiassa joudumme hyväksymään sen. Kun keskustelemme ja olemme kiinnostuneita toisten ajatuksista, voimme myös löytää niitä asioita joista olemme samaa mieltä. Tämä yhdistää meitä. Tämä sitoo meitä yhdeksi kansaksi, joka rakentaa tätä maata. 

Vilho Koskela upotti aseet ja toi miehet turvaan. Valitsi ihmiset aseiden sijaan. Inhimillisyyden. Voisimmeko me tehdä saman? Seuraavan kerran , kun joku on eri mieltä kanssamme, voisimmeko aloittaa dialogin ennen hyökkäystä? Mitä jos kysyisimme, mikä saa sut ajattelemaan noin? Ja kuunnellaan. Tai, edes luetaan se viesti siellä somessa. 

Suomi on upea maa, joka on rakentamisen arvoinen. Maa jossa on uskomattoman hyvät mahdollisuudet rakentaa hyvä elämä. Me tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. Kukaan ei pärjää yksin.

Itsenäisyyspäivänä ansaitusti annetaan kunniaa veteraaneille. Mutta, voisimmeko tänä vuonna myös muistaa alkutaipaleen politikkojamme jotka ovat luotsanneet maamme vaikeiden aikojen läpi. Emme ehkä allekirjoita jokaista heidän ajatustaan tai ideologiaa, mutta neuvottelupöydissä he ovat varmistaneet itsenäisyyden, hyvinvointivaltion synnyn, koulujärjestelmän sekä kaupankäynnin perusteet. He ovat alustaneet hyvät ulkomaansuhteet joiden ansiosta maallamme on hyvä maine maailmalla.

Olemme rakentaneet tätä maata dialogilla, keskustelulla ja opponoinnilla. Ollaan jatkossakin eri mieltä, silti samalla puolella! 

Marko Perälä
Puheenjohtaja
Rannikko-Pohjanmaan vihreät ry

Kun lähdin mukaan vihreiden toimintaan ja politiikkaan, halusin vaikuttaa nimenomaan ihmisten hyvinvointiin. Sosiaalialan työni kautta olen nähnyt paljon tilanteita, joissa yhteiskunnan turvaverkko pettää, on epäreilu ja joskus jopa lannistava. Usein olen miettinyt, miten paljolta olisi voinut säästyä, jos apua olisi saanut ajoissa. Vihreiden inhimillinen, kannustava ja ennaltaehkäisyyn panostava politiikka tuntui omia arvoja lähimpänä olevalta väylältä edistää näitä asioita. 

Tulin viime kuntavaaleissa ensi kertaa valituksi kaupunginvaltuutetuksi Alajärvelle. Sen myötä olen nyt alkaneen kauden toiminut myös Järvi-Pohjanmaan perusturvalautakunnan puheenjohtajana. Siellä päätetään vielä 2022 vuoden loppuun siitä miten sosiaali- ja terveyspalveluita Alajärvellä, Vimpelissä ja Lappajärvellä järjestetään. Vuoden 2023 alusta näistä asioista päätösvalta siirtyy kuitenkin kunnilta hyvinvointialueille.

Ajattelen, että vihreillä on paljon annettavaa aluevaaleissa, kun näiden palveluiden järjestämistä uudistetaan. Nyt meidän tulee viimein pystyä panostamaan joka osa-alueella ennaltaehkäisyyn ja matalan kynnyksen palveluihin hyvinvoinnin lisäämiseksi ja kalliiden korjaavien palveluiden osuuden vähentämiseksi. ”Oikea apu oikeaan aikaan” onkin yksi vihreiden aluevaaliteemoista. 

Vastavalittu vihreiden nuorten puheenjohtaja, seinäjokelainen Jami Haavisto, peräänkuulutti aluevaaleista mielenterveysvaaleja viikonlopun Ilkka-Pohjalaisessa. Toivon samaa, ”mielenterveys ilman jonottamista” on tavoittelemisen arvoista. Matalan kynnyksen palveluita on oltava saatavilla siellä missä ihmiset ovat. Se on inhimillistä, taloudellisesti kannattavaa ja säteilee koko yhteiskuntaan lisääntyvänä hyvinvointina.

Palveluiden saavutettavuuden turvaaminen maakunnan jokaisessa kolkassa vaatii varmasti myös uudenlaista ajattelua toteutuakseen. Avun saaminen ei voi olla kiinni postinumerosta, taustasta tai tuloista. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat vihreiden tärkeimpiä arvoja ja ne näkyvät myös näissä vaaleissa.

Vihreät on vahvasti tiedepuolue ja viimeisimmän tutkimustiedon hyödyntäminen sekä tutkimus- ja kehittämistyö hyvinvointialueilla, ovat varmasti avaimia menestykseen. Meidän täytyy voida houkutella alueellemme töihin parhaita osaajia ja varmistaa, että hyvinvointialueen alaisena on hyvä työskennellä kaikilla sosiaali-, terveys- ja pelastusalan työntekijöillä.

Aluevaalit ja uudet hyvinvointialueet tulevat koskettamaan jokaisen meidän elämää, meidän kaikkien lähipalveluita. Kyseessä on suuri uudistus myös taloudellisesti, sillä näiden palveluiden kulut edustavat suurinta osaa kuntien budjeteista tällä hetkellä. Pyydän sinua miettimään kenet haluat päättämään näistä asioista ja millaisia arvoja haluat hänen edustavan. Haastan jokaista myös pohtimaan mahdollista ehdokkuuttaan näissä vaaleissa. Päättäjiksi tarvitaan nytkin monenlaisia ihmisiä.

Jenni Kuisti
Puheenjohtaja
Etelä-Pohjanmaan vihreät ry

Ehdokasta voit ehdottaa: www.vihreat.fi/ehdokkaaksi

Tutustu vihreiden aluevaaliohjelmaan täällä:
www.vihreat.fi/aluevaaliohjelma

Kritiikki Siat-näyttelyn ympärillä kertoo sen, että kyse ei enää ole millään tasolla ruuasta vaan siilipuolustukseen siirtymisestä ja identiteettipolitiikasta parhaimmillaan. Sen sijaan, että keskusteltaisiin oikeasti tehotuotannon tuomista ongelmista ja ruuan halpuutuksesta, osa kyläpoliitikoista osoittaa kiukustuksen taiteilijaan ja taiteeseen, jonka tehtäväkin on nostaa taiteen keinoin erilaisia yhteiskunnallisia asioita keskusteluun, eikä lyödä pöytään erilaisia eturyhmien haluamia faktoja.

Säälittävintä tämän taidekritiikin ympärillä on se, että aikuiset on muka huolissaan teini-ikäisistä nuorista. Tästä samasta ikäluokasta, joka pelaa räiskintäpelejä ja katsoo Netflixistä väkivaltaisia ohjelmia? Nyt ahdistus on kuitenkin liian suurta, kun teini kuulee teurastamoon matkalla olevien sikojen ääniä taidenäyttelyssä? Luulen, että se ahdistus on enemmän aikuisen itse aiheuttamaa. Tämän päivän nuoret kun osaavat kyllä ajatella näkemästään itse ja löytää oikeat faktat.

Taidenäyttelyn kieltäminen nuorilta on aikuisten tapa kertoa, kuinka he eivät vieläkään ole valmiita muutokseen, joka on väistämätöntä. Nykyisenkaltaista lihatuotantoa pitää vähentää ja lihan halpuutuksesta on päästävä eroon. Lihaa kannattaisi jo terveydellisistä syistä vähentää. Syödä vaikka vain kerran viikossa, kuten tekee myös presidentti Niinistö.

Onneksi suomalaiset yritykset ovat ymmärtäneet tämän muutoksen sekä kasvisruuan ympärillä olevan miljardibisneksen ja kehittävät jatkuvasti uusia tuotteita. Näin tekee myös suuret lihatalot ja luovat samalla jatkuvasti uutta työtä tulevaisuutta ajatellen.

Vaan miten tämä kasviruoka saataisiin hieman halvemmaksi? On jotenkin irvokasta, että suomalainen nyhtökaura maksaa kaupan hyllyllä 15,63€ / kg, mutta kauralla syötettyä viljaporsasta saa halvimmillaan reilusti alle kymmenen euron kilohintaan. Tässä on se ongelma, joka tulisi korjata. Kasvisruuan hintaa alaspäin, että se olisi järkevämpi valinta useammalle kuluttajalle ja lihan kuluttaja- ja tuottajahintaa ylöspäin, että vähemmällä tuotannolla on mahdollista saada yhtä hyvät tulot.

Mutta niin kauan, kuin meillä jokainen puheenvuoro lihansyönnin vähentämisestä aiheuttaa suuren luokan metelin ja nyt jo jopa taiteen kieltämistä, niin ollaan väärällä polulla. Missä on arvostus suomalaista maukasta, terveellistä ja ravitsevaa kasvisruokaa kohtaan? Tätä näytetään jopa vihaavan niin valtakunnan kuin kyläpoliitikkojen toimesta ja sen menestymistä estetään tällä nykyisellä lihakeskustelulla.

Otsikosta huolimatta, tuohon kasvisruuan vihaamiseen en kuitenkaan jaksa ja halua uskoa. Kyse on enemmän halusta ylläpitää nykyisenkaltaista tuotantoa ongelmista huolimatta, koska muutos nähdään aina isompana uhkana. Valitettavasti, kun liian kauan taistelee muutosta vastaan, jää käteen vain luu. Se on jo huomattu monta kertaa.

Tuomas Ojajärvi

kaupunginvaltuutettu (vihr.)

Seinäjoki

Sunnuntaina oli isänpäivä, mainio mahdollisuus muistaa kaikkia maailman isiä. Vaikka perhepiirissä isänpäivällä on hyvin henkilökohtainen merkitys, on se myös hyvä mahdollisuus tarkastella isyyttä yhteiskunnassamme.

Vanhemmuus ja siihen liittyvät odotukset on muuttunut paljon aikojen saatossa. Olen iloinen siitä, että vanhemmuus on ottanut askeleita kohti tasa-arvoa, mutta todelliseen tasa-arvoon on vielä pitkä matka. Asenteet ja odotukset vanhemmuudesta istuvat syvällä, vaikka pinnan tasolla ajateltaisiin vanhempien olevan tasa-arvoisia kasvattajia. 

Äitiydestä ja siihen liittyvistä, uuvuttavista odotuksista on puhuttu paljon. Vaikka äitien ei enää oleteta jäävän kotiin hoitamaan lapsia, odottaa yhteiskunta kuitenkin juuri äidin jaksavan yhä olevan ensisijaisesti vastuussa lasten asioista. Kärjistetysti: jos äiti ei muista tai jaksa hoitaa kaikkia vanhemmuuden velvoitteita, kuten kuravaatteiden ostamista syksyisin, on hän vähän huono äiti. Jos isä muistaa nämä asiat, on hän aivan erityisen hyvä isä. Isät saavat ylimääräitä kiitosta siitä, minkä äitien oletetaan hoitavan.

Mutta mikä uuvuttaa isiä?

Helsingin sanomien eilinen artikkeli (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008401682.html) isien uupumuksesta herätti ajatuksia isyyteen liittyvistä odotuksista. Pikkuhiljaa miesten asema tasa-arvoisena vanhempana on vahvistunut. Jyväskylän yliopiston tutkimuksessa esiin tuli kuitenkin, että yhteiskunnan tuki isyydessä jäi monen kokemuksen mukaan uupumaan. Vaikka osallistuva isä saa ihailevia katseita leikkikentällä, ei työpaikalla niitä heru yhtä helposti.

Miehet kertoivat tutkimuksessa esimerkiksi työpaikan nihkeästä suhtautumisesta perhevapaisiin ja yleisestä joustamattomuudesta perhe-elämän edessä. Vaikka juuri naiset saavat kyllästymiseen asti vastata kysymyksiin perheen ja työelämän yhteensovittamisesta, aiheuttaa se jutun perusteella yhtä lailla päänvaivaa miehille. Miesten ei nimittäin vieläkään oleteta yhdistävän perhe-elämää ja työtä, vaan hoitavan työnsä ja antavan äidin hoitaa perheen.

Miesten työpaikoilla ei ole vielä totuttu siihen, että isäkin saattaa jäädä hoitovapaalle tai kotiin hoitamaan sairasta lasta. Miehet kokivat, etteivät työajat ja vaikkapa työmatkat jousta, vaikka perhe-elämä niin vaatisi. Vanhemmuuden kulut kasaantuvat tällä hetkellä vahvasti naisvaltaisille aloille juuri siksi, että juuri äidin odotetaan jäävän kotiin. Vanhemmuuden tasa-arvoon kuuluu kuitenkin olennaisena osana se, että vanhemmat sukupuolesta riippumatta hoitavat lapset yhdessä.

Ajatus isyydestä on muuttunut pikkuhiljaa hoivaavampaan ja tasa-arvoisempaa suuntaan, mutta työpaikoilla on vielä asenteissa mietittävää. Onneksi on tulossa perhevapaauudistus, jossa myös isille korvamerkitään ihan omat vapaat – se on isyyden tukemista parhaimmillaan.

Laura Alakokko
Vihreät Naiset ry:n 1. varapuheenjohtaja ja varavaltuutettu Seinäjoella

Aluevaalien lähestyessä on hyvä katsoa hieman maakuntamme sote-palveluverkkoa. Olen itse aina kannattanut ennaltaehkäiseviin ja matalan kynnyksen palveluihin panostamista. Valitettavan usein keskustelu siirtyy heti alussa euroihin. Matalan kynnyksen ehkäisevien palveluiden tarpeellisuutta ja kustannustehokkuutta joutuu perustelemaan valtuustossa joka kerta. Käyttämättä jääneitä euroja on hankala huomata nopealla aikataululla.

On totuttu ajattelemaan, että matalan kynnyksen palvelut täydentävät muuta palveluverkkoa. Entä jos ryhtyisimme ajattelemaan jälleen, että matalan kynnyksen ja ennaltaehkäisevät palvelut olisivat se tärkein prioriteetti ja muut terveys- ja sosiaalipalvelut täydentäisivät palettia? Riittävät ennaltaehkäisevät ja matalan kynnyksen palvelut takaavat sen, että jokainen avuntarvitsija saa apua. Kynnyksinä palveluihin voivat olla esimerkiksi hoitoon pääsyn menettelyt, korkeat hoidon tavoitteet, etäisyydet, päihteettömyysvaatimus, valvonta tai pelko leimautumisesta. On tärkeää, että palvelut ovat fyysisesti saavutettavia, oikea-aikaisia ja riittäviä. Parhaimmillaan matalan kynnyksen palveluissa ei ole sisäänpääsykriteereitä vaan jokainen, joka tuntee tarvitsevansa apua, saa apua.

Matalan kynnyksen palveluita ovat esimerkiksi etsivä nuorisotyö, perhekahvilat, maahanmuuttajien kielikurssit, vertaistukiryhmät, ikääntyneiden päivätoiminta, sekä mielenterveys- ja päihdeongelmien varhainen tuki. Esimerkiksi mielenterveyspalveluiden kynnystä nostaa usein päihteettömyyden vaatimus ja saavutettavuus. Kun jaksaminen on rajallista, se ainoa hiljainen avunhuuto, jonka ihminen jaksaa tehdä, täytyy johtaa johonkin. Joskus naapurikunta voi olla liian kaukana, että jaksaisi lähteä etsimään tukea. Kynnys on liian korkea, jos asiakas itse tuntee, ettei jaksa kiivetä sen yli.

Ennaltaehkäisevä työ neuvoloissa, koulu- ja opiskelijaterveydenhuollossa, etsivän nuorisotyön parissa, koulujen kuraattori ja psykologipalveluissa, sekä ennaltaehkäisevä perhetyö on aidosti vaikuttavaa ja mm. näihin palveluihin on satsattava tulevaisuudessa entistä enemmän resursseja. Ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aikaa.

Soiten alueella on tehty jo paljon hyvää ja käynnissä on tälläkin hetkellä paljon palveluiden kehittämishankkeita. Meillä on hyvinvointialuetta ajatellen paljon hyviä asioita jo valmiina. Yhteistyö maakunnassa on helppoa. Se mahdollistaa palveluverkon tarkastelun laajemmalla kuvakulmalla. Keski-Pohjanmaa on kuitenkin maantieteellisesti laaja alue ja meidän tulee löytää luovia ratkaisuja matalan kynnyksen palveluiden saavutettavuuden parantamiseksi.  Matalan kynnyksen palveluita voisivat tulevaisuudessa olla esimerkiksi laajennettu neuvola – vauvasta vaariin, etäperhekahvila tai Soiten oma päihdebussi. Uusien palveluiden innovointi on lähdettävä käyttäjistä ja heidän tarpeistaan. Toivon todella, että nyt käynnissä olevat hyvät hankkeet, kuten ENTER, jää pysyväksi toiminnaksi. Etenkin ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen toiminta kaipaa pysyvyyttä ja ennakoitavuutta.

Jenna Alaspää

terveydenhoitaja, pääkäyttäjä
puheenjohtaja, Keski-Pohjanmaan Vihreät
varapuheenjohtaja, Vaasan vaalipiirin Vihreät

Koronaviruspandemiaa on takana pian kaksi vuotta. Rokotteet ovat tarjonneet kärsineille elinkeinoille ja ihmisille mahdollisuuden selvitä eteenpäin, mutta julkinen keskustelu aiheesta on täynnä uhkauksia, väärää tietoa, vähättelyä ja pahantahtoista argumentointia.

Oli kyse sitten Kalliolaisen Pub-Sirdien päivitys koronapassin vaatimisesta ravintolassa asioimiseen, LLKY Suupohjan peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän rokote –tempaus tai Seinäjoen Ideaparkin tarjous koronapassin näyttäville henkilöille, jokaiseen kommenttiosioon eksyy jotain kautta misinformaatiota levittävä, tai sen pohjalta argumentoiva henkilö, joskus jopa täysin eri puolelta Suomea. He puhuvat rokotteesta sairaalaan joutuneista henkilöistä, joita kukaan ei ole nähnyt. He puhuvat Ihmisoikeuksista ja syrjinnästä ymmärtämättä lainsäädäntöä. He kylvävät jatkuvaa suhteetonta epäilystä terveydenhuollon ammattilaisia, asiantuntijoita ja poliitikkoja vastaan. Miten tähän kaikkeen tulisi rokotettuna suhtautua?

On sanomattakin selvää, että mikäli rokotteista ilmenee oikeita, varteenotettavia terveyshaittoja merkittävälle määrälle, asia tutkitaan ja tutkimuksen ajaksi rokotevalmiste poistetaan käytöstä. Näin kävi jo AstraZenecan Vaxzevriak –rokotteen kanssa, kun ilmenneiden (kuitenkin lievempien kuin Covid-19 taudin mahdollisien yksilöllisten oireiden ja pitkäaikaisten haittojen) riskien tullessa ilmi rokotestrategiaan tehtiin tarvittavat muutokset pohjautuen parhaaseen saatavilla olevaan tieteelliseen dataan. On täysin absurdi ajatus, että koronarokotteiden tarkoitus olisi vahingoittaa ketään.

Voisin luokitella tähän ne tavanomaiset loogiset ajatukset, todisteet ja tieteellisen datan, jotka tukevat rokotteiden tehokkuutta ja turvallisuutta, mutta tässä päästäänkin tämän kirjoituksen ydinasiaan: Minun vastuuni rokotettuna ei ole valistaa rokotekriittistä. En ole asiantuntija, vaan väitän että luetunymmärtämiseltäni keskitason maallikko. Kykenen kuuntelemaan asiantuntijoiden ja lääkäreiden perusteluja ja ymmärtämään ne, miksi minun tulisi asettaa henkilökohtaiseksi taakakseni yrittää kääntää yksinpuhelijoiden päät asiassa, josta on olemassaoleva tieteellinen konsensus?

On tosin monia, jotka tätä informaation ja disinformaation vaihdosta käyvät, etenkin somessa. Toisella puolella terveysviranomaisiin ja tutkijoihin luottava kansanosa jakaen jokaisen datanrippeen mitä aiheesta löytyy ja perustellen loogisesti ja toisella puolella yhdysvaltalaista koronan ja rokotukset politisoinutta alkuperää, kotimaisten modernien käärmeöljykauppiaiden maahantuomaa, pahantahtoista argumentointia, totuuden vääristelyä ja tilastoista rusinoiden poimimisen täytteistä kansanterveyden ongelmajätettä. Tämä jälkimmäinen puoli väittää asiantuntijoiden kesken olevan erimielisyyksiä, ja käyttävät tätä argumenttia pönkittämään sitaatteja lääkäreinä esiintyviltä fysioterapeuteilta, homeopatia -yrittäjiltä ja haittaoikeistopoliitikoilta. Nämä kaksi puolta sitten käyvät näennäisen vuorovaikutteista yksinpuhelua kommenttiosioissa saavuttamatta lopulta mitään muuta kuin molempien argumentoijien vankemman uskomuksen omaan kantaansa.

Vilpitöntä keskustelua ei voi käydä valheellisin perustein, eikä valheellisille väittämille sovi antaa legitimiteettiä.

Topias Lahdensuo
Lapua

Sosiaali- ja terveyspalveluissa myllertää, kun ensin palvelut siirtyvät Pohjanmaan hyvinvointialueen kuntayhtymälle 1.1.2022, jonka jälkeen heti vuoden päästä vaaleilla valitulle Pohjanmaan hyvinvointialueelle 1.1.2023. 

Uudelle hyvinvointialueelle siirtyy kokonaisuudessaan koko hoitoporraspaletti aina perushoidosta erikoissairaanhoitoon. Tämän lisäksi hyvinvointialueelle siirtyy esimerkiksi oppilas- ja opiskelijahuollon palvelut. 

Koronapandemia on koetellut meitä kaikki lujasti, mutta haavoittuvimpia ovat olleet valmiiksi murtuneet. Erityisesti aiemmin oireilleet lapset, nuoret ja nuoret aikuiset ovat pudonneet pois kyydistä. Hoitovelka on kasvanut ja jonot ovat pitkiä. 

Kuntien tulisi nyt viimeisenä tekona satsata matalan kynnyksen palveluihin ja jonojen purkuun. Kuntayhtymän aloittaessa hoidon tulee olla saavutettavaa ja tasalaatuisempaa kaikkien jäsenkuntien kesken. Päättäjien tulee kantaa äänestäjien antama vastuu nyt, ei sitten kun eri hallintohimmelit valmistuvat. 

Uudelle hyvinvointialueelle kohdistuu erityisiä paineita, vaikka vaalit eivät juuri puhuta ja teeman kohdalla hanskat ovat jääneet naulaan. Puolueet ovat apaattisia, ehdokkaitakaan ei vielä näy ja keskustelu keskittyy lähinnä pääministerin bailaamiseen.

Siitä puheen ollen 

– onko ihme, jos nuoria ei poltiiikka kiinnosta, kun politiikassa ei saa elää kuin nuori aikuinen.

Aluevaaleissa tulee ottaa vihdoin esiin huutava tarve saavutettavampiin mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Stigma on nyt pandemian aikana murrettu. Päihdeongelmaa ja mielenterveyttä tulee voida hoitaa samanaikaisesti, palveluita tulee myös räätälöidä suoraan nuorille ja on varmistettava, että avun piiriin hakeutuminen ei ole kuormittavaa. Erityisesti oppilashuollon palveluiden tulee olla ajantasalla ja laadukkaita. Yhtäkään nuorta meillä ei ole enää varaa menettää. 

Näistä päätetään vaaleissa. Siksi niiden tulisi kiinnostaa.

Iida Laurila
Vaasa

Ollaanko hetki puhumatta aluevaaleista? Kyllä? Hienoa. Sen sijaan voidaankin puhua vaaleista ylipäänsä.

Kuntavaalien siirtyminen eteenpäin kesäkuuhun sotki kaikkien suunnitelmat, ja kampanja-ajan pitkittyminen veti loppuun kovimmankin vaalipöhisijän. Kun vaalitoimitsijaryhmämme oli laskenut äänet loppuun ja vielä tarkastuslaskenut ne, olo oli epätodenmukainen. Tässäkö tämä nyt vihdoin oli? Takana on kuukausien puserrus: kampanjamiitit; teemojen ja sisältöjen työstö; flaikuttaminen, oheistapahtumat ja potentiaalisten äänestäjien kanssa käydyt keskustelut. Kaikki ohi, mutta levätä ei kuitenkaan ehdi: luottamuspaikkaneuvottelut ovat pitkä ja raskas prosessi, johon osallistuu kymmeniä ihmisiä, ja jonka loppuun saaminen tarkoittaa valtuustokauden alkamista. Lepääminen jää luksukseksi.

Pois lukien helsinkiläiset, joiden ei tarvitse murehtia aluevaaleja, seuraava vaaliton vuosi suomalaisille on 2026 – siis viiden vuoden päästä. Ensin on aluevaalit 2022, eduskuntavaalit 2023, europarlamentti- sekä presidentinvaalit 2024, ja viimein 2025 kuntavaalit joiden yhteydessä on aluevaalit. Pelkästään tämän listan lukeminen hengästyttää, enkä edes halua vielä ajatella miten raskasta seuraavat vuodet tulee olemaan puolueille, tukitiimiläisille ja ennen kaikkea ehdokkaille.

Poliittinen toiminta Suomessa perustuu pitkälti vapaaehtoiseen aktiivisuuteen, jonka palkkana on muuttunut maailma ja vähäiset yöunet. Puhuttiin sitten kokouksista paikallistason kuppiloissa tai johtotason kabineteissa, kansalaisyhteiskunnan ja demokratian eteen tehtävä työ on tauottoman loputonta, ja seuraavina vuosina se kulminoituu entistä enemmän: jos ei ole kokoustamassa, suunnittelemassa tulevaisuutta tai käyttämässä päätäntävaltaa, on todennäköisimmin kampanjoimassa. Ilman tukitiimien tukea tehtävä olisi mahdoton, sillä tukitiimiläiset ovat ehdokkaidensa (ja samalla toistensa) lähimmät auttajat niin sisällön suunnittelussa kuin henkisessä tukemisessakin. Juuri siksi olisikin tärkeää, ettei antaisi kisaväsymyksen iskeä kiinni vaan lähtisi mukaan tiimeihin ja poliittisten paikallisyhdistysten toimintaan ylipäänsä; jopa ehdokkaaksi, jos se tuntuu oikealta ratkaisulta. On kliseistä sanoa, että kuka tahansa voi lähteä ehdolle, mutta totta se on: kuka tahansa voi lähteä ehdolle sillä lista, joka on täysi, on arvokkaampi kuin lista, joka nojaa pariin superehdokkaaseen.

Jatkuvan syötön vaalihumulla on kuitenkin yhteiskunnallinen vaaransa. Siinä missä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti edellisiin eduskuntavaaleihin (2017) nousi kaksi prosenttiyksikköä (70.1% à 72.1%), tämän vuoden kuntavaaleissa suunta oli toinen: vuoden 2017 kuntavaaleissa äänestysprosentti oli 58.9%, matala jo sekin, mutta kuntavaaleissa 2021 enää 55.1%. Nopeasti katsottuna 3.8 prosenttiyksikköä ei tunnu niin isolta määrältä, mutta kaikkiin äänioikeutettuihin suhteutettuna se tarkoittaa, että lähes 169 500 suomalaista jätti äänestämättä. Tilanne olisi sama, jos esimerkiksi koko Jyväskylä sekä Imatra olisivat jättäneet äänestämättä.

Lupasin, että en puhu aluevaaleista. Nyt rikon sen lupauksen jo toistamiseen ja totean, että aluevaalien suurin vaara on, että jo valmiiksi matala äänestysinnostus laahaa entistä matalammalla, ja se on sekä suora että epäsuora uhka demokratialle. Voimmeko me enää puhua demokratiasta, kun lähes puolet siihen oikeutetuista ei käytä ääntään? Ratkaisua ei silti meinaa löytyä, sillä vaikka vaaleissa äänestäminen on oikeus ja näkisin että jopa minimivelvollisuus, on se vapaaehtoista.

Valtio, joka rankaisisi äänestämättä jättämisestä vaikkapa sakoilla ei ole enää demokratia.

Nähtäväksi jää, mikä ensimmäisten aluevaalien äänestysprosentti tulee olemaan. Hallaa tekee myös se, että kaikista ideaalisin kampanjointiaika on juuri vuodenvaihde ja etenkin joulun välipäivät. Varmaa on kuitenkin se, että yleinen vaalipöhinöinti yksinään ei riitä aktivoimaan kansaa äänestysuurnille, ja vastuu onnistumisesta levännee pitkälti ehdokkaiden ja heidän tiimiläistensä harteilla. Joulukuun pyhät menevät siis kampanja-asioiden hoitamisessa, mutta ei se mitään: levätä voi sitten helmikuussa ennen kuin uudet aluevaltuutetut aloittavat valtuustotyöskentelyn maaliskuun ensimmäinen päivä.

Kappas.

Puhuttiin sittenkin aluevaaleista.

Aisha Benahmed
Tampereen seudun vihreiden nuorten varapuheenjohtaja

“Olen pahoitellut sitä, että joku on pahoittanut mielensä.”

---

Niiden piti olla yhdet syksyn hauskimmista opiskelijabileistä, mutta lähdin kotiin ennen kuin kello oli 11. Kotona purskahdin itkuun, eikä siitä ollut tulla loppua. Tunsin valtavaa häpeää. koin itseni arvottomaksi ja likaiseksi. Se, että seksuaalisen ahdistelun, väkivallan ja jopa raiskausten kohdalla puhutaan uhrin pukeutumisesta voi perustua ajatukseen uhrin suojelemisesta. Omalla kohdallani häirintä sai miettimään, olisinko voinut pukeutua toisin, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Syytin itseäni, vaikka ainoa syyllinen oli tietysti tekijä itse.

Kun uhrin toimintaan kiinnitetään huomiota, missä menee raja? Olisiko pitänyt meikata vähemmän, pukeutua pitempään mekkoon tai lähteä kotiin aiemmin? Oikeastaan naisille turvallisinta olisi pysyä kotona ja käyttää löysiä peittäviä vaatteita – kuten Afganistanissa?

Kun poliisi oli siepannut, raiskannut ja murhannut 33-vuotiaan Sarah Everardin Lontoossa, parlamentin jäsen ehdotti, että miehille asetettaisiin ulkonaliikkumiskielto iltakuuden jälkeen. Ehdotus oli provokaatio, mutta kertoo kulttuuristamme paljon, että yhä niin usein päädytään puhumaan ennemmin uhreista ja rajoittamaan naisten toimintaa kuin esittämään ratkaisuja. Ja aina kun uhrin tekemiset liitetään uhriksi joutumiseen, kasvatetaan samalla uhrin syyllisyyden ja häpeän taakkaa.

Seksuaalinen häirintä ja väkivalta ei lopu, vaikka jokainen suomalainen pukeutuisi verkkaritakkiin. Itselläni oli muuten verkkaritakki päällä´tuona iltana. Sen sijaan on puututtava väärintekijöiden toimintaan.

Kun joku sanoo, ettei keinoja johonkin puuttumiseksi ole, tarkoittaa se yleensä ettei ole halua. Sillä keinoja löytyy aina kun on tahtoa. Sen osoittaa esimerkiksi Suostumus 2018 kampanja raiskauksen määritelmän muuttamisesta suostumusperustaiseksi.

Varhaiskasvatuksessa ja kouluissa lapsille on jo varhaisessa vaiheessa opetettava ja kerrottava oman kehon koskemattomuudesta. Häirintää tulee ennakoivasti vähentää myös tunnetaitojen opetuksella. Turvataitokasvatuksen (THL: malli) avulla lapset ja nuoret oppivat taitoja, joilla he voivat välttyä joutumasta paitsi houkuttelun, ahdistelun ja seksuaalisen hyväksikäytön tilanteisiin,  myös kiusaamisen, alistamisen tai väkivallan tilanteisiin, tai niihin joutuessaan osaavat suojella itseään ja puolustaa rajojaan.

Kaupungin avustuksia erilaisille järjestöille ja hankkeille jaettaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka ne huomioivat yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toiminnassaan.

Kaupunkisuunnittelulla, kuten valaistuksella ja kulkureittejä suunnitelemalla voidaan tehdä paljon turvallisuudentunteen parantamiseksi. Poliisien kanssa voidaan tehdä yhteistyötä nuorten kohtaamaan seksuaalisen häirintään puuttumiseksi. Voidaan kerätä hyvät mallit muista kunnista, miettiä yhdessä keinoja ja kuulla asiantuntijoita.

Tunnen aivan liian monta, jotka ovat kertoneet kohtaamastaan häirinnästä, myös raiskauksista. Uusimmassa kouluterveyskyselyssä yläasteikäisistä tytöistä puolet kertoi kohdanneensa seksuaalista häirintää vuoden aikana. Silti en tunne ketään, kuka olisi hakenut oikeutta viranomaisteitse. #metoo-keskustelu on onnistunut purkamaan seksuaaliseen häirintään, ahdisteluun ja väkivaltaan liittyvää häpeää, mutta yhä moni vaikenee ja jättää hakematta oikeutta.

Uhrin taakka on painava. Ei lisätä sitä enää yhtään.

____________________

Vaasan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Maria Tolppanen kertoi Ilkka-Pohjalaisen haastattelussa 25.9. ja myöhemmin mielipidekirjoituksissaan, että seksuaalinen häirintä ei ole uhrin vika, mutta tyttöjen pitäisi miettiä pukeutumistaan. Muista kulttuureista tuleville tulisi kertoa kuinka täällä on sopivaa toimia, ja että kaupungilla ei ole juuri keinoja puuttua häirintään. Nousi kohu, joka keskittyi erityisesti uhrien syyllistämiseen. 

Tolppanen kommentoi asiasta närkästyneitä käyttäen hyvin karkeaa kieltä, ja kertoi esittäneensä ajatuksensa yksityisenä henkilönä, vaikka allekirjoitti mielipiteensä kaupunginhallituksen puheenjohtajana. SDP:n ryhmäkokouksen jälkeen demareiden ryhmäpuheenjohtaja kertoi Tolppasen pahoittelevan asiaa. Tolppanen ei suullaan esittänyt pahoitteluita tai anteeksipyyntöjä. Facebookin Puhetta Vaasassa-ryhmässä hän sen sijaan kertoi, ettei ole pahoitellut omia tekemisiään. Sen sijaan hän sanoi: “Olen pahoitellut sitä, että joku on pahoittanut mielensä.”

---

Lotta Alhonnoro
Puheenjohtaja
Vaasan vaalipiirin vihreät

Miten maaseudun ja maakuntien muuttotappio käännetään? Suomessa käydään kovaa kulttuurisotaa liberaalien ja konservatiivien välillä, mutta välillä keskustelua seuratessa tuntuu siltä että jakolinja on myös rankasti muodostumassa koulutettujen naisten ja kouluttamattomien miesten välille.

Tästä jakolinjasta puhutaan useasti myös matalasta syntyvyydestä puhuttaessa, kuten vaikkapa viime viikolla tässä Aamulehden kolumnissa jossa raflaavasti klikkiotsikon kautta vastuu heitetään naisten nurkkaan: “Jos suomalaisnaiset eivät ala pian synnyttää, meitä odottaa julma tulevaisuudenkuva – koiriakin on kohta enemmän kuin lapsia”.

Itse olen omituinen väliinputoaja: sikatilalla kasvanut, matalasti koulutettu, maalla asuva viherliberaali. Mikä ihmeen ilmiö tämä tälläinen on? Vastakohtani lienisi kaupungista ja akateemisista lähtökohdista oleva, korkeasti koulutettu perussuomalainen nainen – tiedän heitäkin. Mutta enemmistö meistä jakautuu enenevissä määrin konservatiiveihin ja liberaaleihin, vasemman ja oikean laidan menettäessä arvoaan.

Miksi minusta tuntuu että nämä kaksi osapuolta vain etääntyvät toisistaan koko ajan enemmän? Ja miksi minusta tuntuu että se on viimeinen naula maaseudun elinvoiman arkkuun?

Annapas kun kerron. Koska me emme enää keskustele. Me huudamme tyhjyyteen. Meillä on Facebook jossa voimme hymistellä omassa kuplassamme omalle porukallemme. Jos meillä ei ole mitään sanomista niin voimme silti laittaa nauruhymiön Jussi Halla-Ahon, Päivi Räsäsen tai Maria Ohisalon somepäivityksiin tai jakaa meemin. Päivän hyvä työ tehty.

Tämä ei toki ole mitään uutta, Facebook on ollut olemassa jo viitisentoista vuotta. Mutta se on tehnyt monesta meistä mielipideautomaatteja, joilla ei ole milliäkään tilaa nyansseille. Voisimme koska tahansa ulkoistaa nykyisen tasoisen poliittisen debaatin tekoälylle joka vain toistaisi vastakkaisia argumentteja vailla mitään empatiaa.

Niin, piti kertomani että miksi tämä on maaseudun kuolemaksi? Koska koulutetut nuoret eivät halua jäädä alueelle jossa ilmastolakkolaisille nauretaan tai maahanmuuttajiin suhtaudutaan kuin roskasakkiin. Koska heitä ei kiinnosta rakentaa elämäänsä alueella jossa naisjohtajia vähätellään tai jossa johtajuus näyttäytyy lähinnä yhdelle sukupuolelle ulkoistettuna hommana.

Joten jatketaan nauruhymiöitä, jatketaan meemeilyä, vähättelyä ja naureskelua. Jatketaan tämän kuopan kaivamista omien jalkojen alla, ja katsotaan mihin se tie vie.

Nyt vaan synnyttämään!

Mikko Jokipii
Toiminnanjohtaja
Vaasan vaalipiirin vihreät