Kovin pitkään on jatkunut tehokkuuden ihannoinnin aikakausi. Tehokkuus ja omistautuminen työlle ovat hallinneet kärkipaikkoja arvostuksen ansaitsemisen asteikolla. Sitä olen itsekin arvostanut, ja sillä olen olettanut arvostusta saavani. Aina välillä joku on jossain kolumnissa muistuttanut, että otathan aikaa myös itsellesi. Muista levätä. Sankarin viitta on asetettu herkimmin sen olkapäille, joka tekee töitä loppuunpalamisen reunalla keikkuen, mutta on niin fiksu, että muistaa pitää itsestään huolta. Niin vahva, ettei sitten kuitenkaan romahda.

Etenkin nuorten naisten kohdalla ylikuormittumisen ja uupumisen on todettu olevan kasvava syy sairauspoissaoloille. Osin tämä saattaa johtua siitä, että jaksamisen ongelmista uskalletaan nykyisin puhua enemmän, mutta se ei selitä kaikkea. Meidän väsymme ei enää ole fyysistä, vaan henkistä, eivätkä lehtijuttujen hyvää tarkoittavat ohjeet ole auttaneet kääntämään sairauspoissaolojen määrää laskuun.

Huono omatunto asioista on ainakin minulle suurin väsymyksen syy. Tämä blogiteksti on lähes kuukauden myöhässä, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. En muista aina maksaa laskujani ajoissa, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Koko elämäni olen hokenut itselleni, että rutiinien täyttämä elämä on pahin mahdollinen kohtalo, mutta nyt ihanimmalta vaihtoehdolta tuntuu olla töissä jollekin muulle kahdeksasta neljään, jättää työt töihin, tulla kotiin, tehdä ruokaa, katsoa teeveetä hetken ja mennä nukkumaan. Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksaisikaan tavata ystäviä tai kehittää itseäni uuden harrastuksen parissa. Kunnollinen ihminenhän muistaisi myös pitää kunnostaan huolta ja syödä terveellisesti, sillä se auttaa jaksamaan. On huono omatunto, kun en käynytkään lenkillä ja söin taas pakastepitsan lounaaksi. Sosiaalisessa mediassa muut kuntoilevat ja tekevät terveellistä ruokaa siisteissä ja tyylikkäissä asunnoissaan.

Haluan ottaa aikaa asioille, joista nautin. Ihan tosissani haluan edistää terveyttäni ja nauttia siitä. Juuri niin käsketään tekemään, ettei ylikuormittuisi. Mutta siitähän tulee huono omatunto, kun valitsee jonkun mukavan asian tylsän velvollisuuden sijaan! Siinä sitä sitten on nauttivininaan leffaillasta, kun mielessä kalvaa että se blogitekstikin piti kirjoittaa.

Vaikka työelämä on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana, normi on yhä työn suorittaminen noin kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, työpaikalla. 2020-luvulla on jo aika alkaa tosissaan purkaa tuota normia. Yhä harvemman työ on sellaista, joka automaattisesti jää työpaikalle työpäivän jälkeen. Ajatustyöläinen tekee tahtomattaan töitä myös sen rennon leffaillan aikana, ja se kuormittaa. 

Asiaa on tähän saakka ratkottu lähinnä kehottamalla meitä yksilöitä miettimään, miten voisimme itse ehkäistä uupumistamme. Varmasti kaikista näistä keinoista on jotain apua jollekulle. Päätös ja vastuu on kuitenkin jätetty yksilölle, vaikka selvästi kyseessä on koko yhteiskuntaamme vaikuttava ongelma. 

Meidän tulee vihdoin yhteiskuntana uskaltaa etsiä ihan tosissamme syytä sille, miksi ihmiset uupuvat. Sen jälkeen meidän tulee uskaltaa tehdä tarvittavat toimenpiteet. Meidän on uskallettava luopua ajatuksesta, että työpaikalla vietettyjen tuntien määrä mittaa työn tehokkuutta tai vastaa todellisten työn tekemiseen käytettyjen tuntien määrää. Kun työn luonne on sellainen, että se väistämättä seuraa tekijäänsä kotiin, eikö olisi aivan oikeutettua vähentää virallisten työtuntien määrää?

Kauan on jo hoettu mantraa siitä, että hyvinvoiva työntekijä on tehokas työntekijä. Siirrytään nyt puheista tekoihin.

Laura Ala-Kokko

Tiistaina Suomessa äänestettiin. Tiesitkö sitä? Ellet tiennyt, lukeudut suureen enemmistöön. Tiistaina Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon valtuustot ja papit äänestivät kirkolliskokousvaaleissa sekä hiippakuntavaltuuston vaaleissa, ja tulos julkistettiin keskiviikkona: kirkolliskokoukseen valittiin jälleen 64 maallikkoedustajaa ja 32 pappisedustajaa.

Papit valitsivat kirkolliskokouksen pappisedustajat lääninrovastin johtamassa kokouksessa. Maallikkoedustajien vaalissa äänioikeutettuja olivat kirkkovaltuustojen, seurakuntaneuvostojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen maallikkojäsenet – tämän vuoksi vaali ei juuri koskaan saavuta suurta huomiota. Kovin moni suomalainen ei kuulu kirkkovaltuustoon tai seurakuntaneuvostoon, tai satu olemaan pappi.

Mutta tällä vaalilla oli merkitystä.

Mennään vaalin tulokseen tuota pikaa, avaan ensin teille omia taustojani.

Liityin takaisin kirkkoon pari vuotta sitten, kun alkoi ärsyttää. Ärsytti, kun kuulin miten maakunnassa ja kotimaassa kohdeltiin esimerkiksi homoseksuaaleja seurakunnissa. Ärsytti, kun kuulin kivikautisia puheita naispappeutta vastaan, ja puhetta eheytysterapiasta ja muusta mukatieteestä. Totesin että ainut tapa muuttaa asioita on olla muuttamassa niitä itse. Saavutimme kaksi paikkaa poliittisesti sitoutumattomalla Tahdon Kirkossa -listalla Kurikassa.

Tähän väliin toivon synninpäästöä: en ole ollut paras kirkkovaltuutettu Kurikassa. Olisin voinut tehdä paljon enemmän seurakunnan eteen, olla enemmän läsnä. Olen ollut rivijäsen joka ei ole juurikaan ottanut kantaa, asioihin joista ymmärrän paljon vähemmän kuin kokeneimmat kollegani. Mielestäni Kurikan seurakunnassa työskentelee hyviä pappeja, kanttoreita ja se myös on hyvin johdettu seurakunta.

Tiistaina pääsin kirkkovaltuutettuna antamaan ääneni Avara Kirkko -listalle, joka edustaa niitä arvoja joita itsekin edustan: kaiken ytimessä on kaikille avoin kirkko, vailla seksuaalivähemmistöjen tai naispappien syrjintää.

Keskiviikkona maa järkkyi. Kautta maan peräti 21 paikkaa pappislistalta menivät henkilöille jotka edustavat yllämainittuja arvoja. 21/32. Maallikkolistalla ainakin n. kolmannes myös edustaa näitä arvoja, ja tottakai paikkoja ottivat myös vanhoillisemmin ja konservatiivisemmin seurakunnan näkevää väkeä.

Tulos yllätti melkolailla kaikki. Varsinkin pappislista heilahti selkeästi kannattamaan avoimempaa ja hyväksyvämpää kirkkoa. Äänestys kertoi että juuri meidän seurakuntiemme keskeiset tekijät, niiden teologiset ja hengelliset asiantuntijat – papit – ovat ottamassa kaikkia mukaan. Aidosti.

Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Tämä on viesti piispoille. Tämä on viesti siihen miten Raamattua tulkitaan, millaista ihmiskäsitystä kirkossa rakennetaan ja millaisia nimityksiä kirkko tekee.

Tämä on aidon lähimmäisenrakkauden ilmentymä.

Hyvää ystävänpäivää kaikille.

Mikko Jokipii

Viime viikolla somen uutisvirrassa eteeni tuli liikuttava kuva puun rungosta, jonka edessä kuvitteelliset puun kädet pitivät pahvikylttiä, jossa luki englanniksi: “Tuotan joka päivä happea neljälle ihmiselle, enkö olisi säästämisen arvoinen.”

Lapseni näkivät kuvan ja tuumasivat ykskantaan, ettei yhtään puuta saisi kaataa ja he olivat ilman muuta säästämässä kylttiä pidelleen puun. Tämä on totta, puut ja niistä muodostuvat metsät ovat meille valtavan tärkeitä. Niiden muodostamat monimutkaiset ekosysteemit vaikuttavat sekä suoraan että välillisesti ihmisten hyvinvointiin. Jo kymmenen minuutin metsässä kävelyn on todettu alentavan verenpainetta ja laskevan stressihormonien määrää. Lisäksi on se puiden ja muun kasvillisuuden tuottama jokapäiväinen happemme.

Metsiemme tila on heikentynyt maailmanlaajuisesti hälyttävän nopeasti. Vaikka ilmaston lämpenemisen seurauksena puut kasvavat esimerkiksi Suomen metsäalueilla nopeammin, ei se riitä kompensoimaan niitä tuhoja, joita lämpeneminen äärimmäisine sääilmiöineen saa aikaa. Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa ovat metsät kuivuneet käytännössä pystyyn. Laajat havumetsäalueet ovat kuivuneet ja kuolleet kuivien vuosien seuratessa toisiaan. Etelä-Amerikassa ja Australiassa laajat metsäpalot ovat vähentäneet metsäpinta-alaa kiihtyvään tahtiin. Suomessa ja muuallakin pohjoisilla alueilla on havaittu lisääntyneitä metsätuhoja, joko tuholaisten tai tautien lisääntymisen seurauksena. Aavikoituminen kiihtyy myös Afrikassa varsinkin Saharan eteläpuolisissa maissa. Sadekaudet myöhästelevät ja toisaalta kun taivaalliset hanat avautuvat, aiheutuu tulvia, jotka vievät pahimmassa tapauksessa maaperän kasvukerroksen mukanaan.

Mika Anttonen, Suomen suurin bensiinikauppias, St1 -omistaja piti Autoliiton 100-vuotisjuhlassa palopuheen siitä, miten “nykyisiin käyttöliittymiin” eli polttomoottoriautoihin tuotetaan edelleen polttoaineita, eikä loppua tarvitse olla näkyvissä. Hänen mielestään sähköautot ovat epäeettisiä, koska kobolttia kaivamaan käytetään lapsityövoimaa esimerkiksi Kongossa. Hän oli myös valmis rahoittamaan metsittämishankkeita Afrikassa sekä satsaamaan hiilidioksidin talteenottoon ilmakehästä, johon on jo tekniikka olemassa ja energia tuotettaisiin uusiutuvilla energiantuotantotavoilla. Hän puhui siitä, että hiili pitää saada kiertämään, eli kun polttomoottorit päästävät hiilidioksidia ilmakehään, se tulee sitoa ilmakehästä pois uudelleen polttoaineeseen. Tämä olisikin ideaali tilanne.

Mahdottomaksi tilanteen kuitenkin tekee se, että olemme päästäneet hiilidioksidia ilmakehään liikaa jo 100 vuoden ajan. Tällä hetkellä maailmassa ei riitä energiaa ja tekniikkaa siihen, että hiilidioksidia saataisiin poistettua ilmakehästä enemmän kuin sitä sinne päästetään. Tämän Mika Anttonen todisti itse seuraavassa lauseessaan, kun kertoi uusiutuviin, vähäpäästöisiin tai päästöttömiin tekniikoihin investoitavan rahamäärän. Se on auttamatta liian pieni ilmastopäästöjen tuotantoon nähden. Koska hiilidioksidia pitäisi todella saada vähennettyä, eli jos päästämme litran, pitäisi poistaa mielellään kaksi litraa, jotta se olisi järkevää. Myös metsittäminen on vaikeaa, jos puut kuolevat kuivina pystyyn, tai syttyvät palamaan.

Häiritsevää puheessa oli myös se, ettei koko aikana kuultu halaistua sanaa kulutuksen kohtuullistamisesta tai öljyteollisuuden haitallisuudesta ympäristölle. Ei edes sivulauseessa mainittu sitä määrää kaivos- ja betoniteollisuuden tuotteita, joita nämä energiantuotantolaitokset ja tuhannet tuuli- ja aurinkovoimalaitokset tarvitsevat raaka-aineikseen. Ja missä tällä hetkellä näitä uusiutuvan energiantuotannon välineitä eniten valmistetaan, on tietenkin Kiina, tuo eniten ilmastopäästöjä tuottava maa maailmassa.

Siitä seikasta emme pääse mihinkään, että tehokkain ilmakehästä hiilidioksidia poistava “laite” on elävä hyvässä kasvussa oleva puu. Sille ei löydy haastajaa. Energiantuotannossa syntyy aina ympäristövaikutuksia ja päästöjä. Vaikka energiaa tuotettaisiin näennäisesti uusiutuvasti, päästöjä syntyy silti. Tuulivoimaloihin tarvitaan paljon komposiittimuovia, joka on käytännössä mahdotonta kierrättää. Kaikkiin voimalaitoksiin tarvitaan vahvat betoniperustukset, mutta betonin valmistaminen itsessään tuottaa valtavan määrän hiilidioksidia. Sen lisäksi, että maaperä on poissa puiden kasvualustan määrästä, se valetaan ikuisiksi ajoiksi betonin sisään, jolloin paikalla ei koskaan kasva puita. Tai jos rakennetaan vesivoimalaitos, valetaan kalojen ja muiden vesieliöiden elinympäristö betoniin, ja pahimmassa tapauksessa hävitetään lajeja sukupuuton partaalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Niin kuin Mika Anttonen sanoi puheessaan energiateollisuus ei ole 1,5 asteen tahdissa. Ja vaikuttaa siltä, ettei osa maailman maistakaan näe kokonaiskuvaa, miten päästöjä voisi vähentää kohtuullisesti ja nopeasti. Yksi keskeinen asia olisi kulutuksen kohtuullistaminen ja väestönkasvun hillitseminen. Tasaisemmin jakautuvat tulot mahdollistaisivat ihmisten kohtuullisen elintason. On laskettu, että maailmassa tuotetulla ruualla ruokkisi jopa yhdeksän miljardia ihmistä. Lisäksi esimerkiksi biokaasu tulisi ottaa käyttöön laajemmassa mittakaavassa liikenteen polttoaineena. Myös jätteistä ja teollisuuden sivuvirtamateriaaleista tehty polttoaine tulee ottaa käyttöön laajemmin. Näitä tekniikoita tulee ehdottomasti kehittää jatkossakin eteenpäin.Asiat eivät ole yhden valtion päätettävissä, mutta voimme vaikuttaa tekemällä yhteistyötä ja auttamalla toisia. Jokainen voi mielessään miettiä, miten elää, mikä riittää itselle, mikä on luonnonmukaista. Koska mitä luonnollisemmalla tavalla elää, sitä vähemmän tuottaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Kannattaisi myös alkaa varautua siihen, että ilmasto muuttuu ja että äärimmäisiä sääilmiöitä esiintyy jatkossa useammin kuin ennen. Kansat ovat liikkeellä, eikä niitä pysäytä mikään rajojen kiinni -julistus. Jo nyt osa Suomen alueista kärsii työvoimapulasta, kuten Järviseutu. Tarvitsemme toisiamme ja uusia idearikkaita ihmisiä. Toivon kaikille iloa elämään ja energiaa uusiin ideoihin!    

Heli Hämäläinen, ammatillinen opettaja

Olin työttömänä tällä kertaa vähän yli kaksi vuotta, ja nyt joulukuun alusta sain osa-aikaisen työn. Työttömyysaika oli henkisesti todella raskasta ja taloudellisesti vielä pahempaa.

Kun aikaa kului, tuntui aina välillä että tässäkö tämä nyt oli, koko mun työura, kukaan ei enää koskaan huoli minua töihin vaikka eläkkeeseen on yli 20 vuotta aikaa. Kannattaako edes yrittää kun ei mihinkään tahdo päästä edes haastatteluun. Olenko tosiaan niin huono ihminen, tyhmä ja toistaitoinen, etten kenellekään kelpaa vaikka jossain on jopa työvoimapulaa ja edellisessä työpaikassa sain kehuja että olen hyvä työssäni?

Lähettelin hakemuksia 300 kilometrin säteellä, vaikka kotona on kaksi neljäsluokkalaista lasta, sekä raskasta vuorotyötä tekevä mies. Olin valmis muuttamaan työn perässä viikoiksi toiselle paikkakunnalle, siitähän saa verovähennyksiäkin nykyään ihan kivasti (jos jonnekin halpojen asumiskulujen paikkakunnalle pääsee töihin). Minulla on kuitenkin useampi ammattikin, ja kokemustakin jonkin verran – myös yrittäjyydestä -eli paljon annettavaa.

Mietin
hyvinkin vakavasti oman yrityksen perustamista, siitä kun on
kokemusta jo parinkymmenen vuoden takaa, useamman vuoden ajalta (ja
sen kokemuksen velkoja makselen vielä pankille 12 vuotta ja
ulosottoon tämän vuoden loppuun). Yrittäminen on usein suuri
riski, mutta kyllä siinä on paljon hyviäkin puolia.

Tein
omasta mielestäni kaikki asiat joita voi tehdä töitä saadakseen,
laitoin facebookiinkin postauksen että haen töitä, kyselin
kaikista paikoista joissa ajattelin että minua voitaisiin tarvita,
ja lähettelin myös avoimia hakemuksia, tosin niihin ei yleensä
vastattu mitään, että tietäisi edes että onko mennyt perille.

Lopulta muutaman kuukauden aktiivisuus Linkedinissä auttoi ja sain osa-aikaisen työn palkkatuen turvin.

Se
että lopulta saa työpaikan tuntuu todella… oudolta. Vaikka sitä
on odottanut ja toivonut, ja kuvitellut mielessään, sitten kun se
vihdoin on siinä, tuntuu ihan epätodelliselta. Ja kuten aina kun
menee uuteen työpaikkaan, ja pitää tottua uusiin töihin ja uusiin
ihmisiin, niin kyllähän se vähän jännittää.

Yleensä
ihmiselle työttömäksi jääminen on henkisesti kova paikka. Työn
ja varsinkin työyhteisön jättäminen on kuin avioero, mitä
pidempi työsuhde, sitä pahemmalta tuntuu siitä lähteä. Voi käydä
entisellä työpaikalla moikkaamassa entisiä työkavereita, ja niin
kivaa kun se onkin, niin aina tulee se ulkopuolisuuden fiilis, että
minä en enää kuulu joukkoon.

Työssäkäyvällä on tietty identiteetti sen mukaan mikä ammatti on, ja missä on töissä. Siitä identiteetistä joutuu työttömänä irrottautumaan aika paljon, ja se on aika kivuliastakin. Ja joutuu omaksumaan työttömän identiteetin. Sitä identiteettimuutosta työllisestä ”kunnon kansalaisesta” työttömäksi ”työnvieroksujaksi” ei auta yhtään se negatiivinen asenne joka nykyään huokuu tietyistä ihmisryhmistä ja ”piireistä”. Yhdessä yössä ahkerasta työntekijästä tuleekin sohvalla makaava luuseri.

Siitä huolimatta että työttömänä olet menettänyt vain työpaikan ja suurimman osan tuloistasi, mutta et juuri mitään menoistasi, et perhettä, sukulaisia, lapsia, harrastuksia, kotia jne. Elämä jatkuu samalla tavalla muuten, mutta et käy töissä, etkä saa palkkaa. Elämä muuttuu paljon, mutta ihmisenä sinä et muutu, hoidat kotityöt, lastenhoidon, vanhojen sukulaisten auttamisen ja harrastukset kuten töissäkäydessäkin. Elämään tulee paljon lisää asioita: taloudelliset vaikeudet, työn etsiminen ja niiden aiheuttama stressi.

Myös työttömän identiteetistä irrottautuminen kun pääsee taas töihin, ei käy kädenkäänteessä. Työttömänä ollessa on tottunut jatkuvaan torjutuksi tulemiseen ja pettymykseen, olemiseen b-luokan kansalaisena yhteiskunnan silmissä, viranomaisten valvottavana. Se oikeasti jättää haavan sieluun jonka paraneminen kestää jonkin aikaa.

Myös
taloudellisen tilanteen korjaaminen vie oman aikansa. Varsinkin jos
palkka on pieni. Työssäkäynti yleensä on kannattavaa
taloudellisesti, mutta siitä toki koituu jonkin verran kulujakin.
Työttömänä ollessa kasaantuu monia asioita joita olisi pitänyt
tehdä tai ostaa, mutta ei ole ollut varaa, ja kun pääsee töihin
pitää alkaa niitä hoitamaan kiireesti. Minulla esimerkkinä oli
auton korjaus ja kaksitehosilmälasien hankinta. Autoa tarvitsin
työmatkoihin, ja auto piti siis ennen töiden alkamista ottaa pois
seisonnasta ja korjauttaa. Samoin silmälasit joilla ei yli kahteen
vuoteen ole enää nähnyt kunnolla pientä pränttiä piti uusia
koska töissä on ihan hyödyllistä nähdä kunnolla. Muitakin
asioita toki on, mutta nuo oli ne kiireellisimmät ja pakollisimmat.

Minä
olen aina ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ihminen, olen ollut
monenlaisessa yhdistyksessä mukana, ja myös politiikassa, ja silti,
jotenkin kun on töissä tuntee itsensä enemmän yhteiskunnan
jäseneksi kuin työttömänä ollessa. Miksi? Kuin työ olisi se
elämän tärkein asia, eikä vain keino ansaita voita leivän
päälle. Kuin työttömänä ihminen laitettaisiin muutenkin kuin
vain työelämästä sivuun, vaihtopenkille odottamaan vuoroaan,
hyllylle pölyttymään.

Hyvät kanssaihmiset. Kun ajattelette työttömiä, ajatelkaa heitä myötätunnolla, kuten ihmistä joka on kohdannut elämässään isoja vastoinkäymisiä, avioeron tai vakavan sairauden. Työttömyyskin on iso asia, eikä se juuri koskaan ole itseaiheutettu. Työttömyys ja köyhyys iskee joihinkin ihmisiin niin pahasti, että he menettävät siinä kaiken, myös terveyden, kotinsa ja jopa puolisonkin. Työttömyys voi pitkittyessään oikeasti olla hengenvaarallista. Olkaa armollisia työttömille, te voitte olla jonain päivänä samassa asemassa. Ylenmääräinen sääliminen on tarpeetonta, mutta älkää unohtako heidän ihmisarvoaan, oli heidän tarinansa minkälainen tahansa.

Ja työttömät: Olkaa armollisia itsellenne. Kenenkään ihmisen arvo ei tule hänen palkkatyöstään.

Johanna Laakso

Tämä on niin tärkeä viesti joka jokaisen pitäisi kuulla. Sinä et yksin joudu taistelujasi taistelemaan, et ole yksin ylivoimaa vastaan, kaveria ei jätetä. Suomalainen luonteenlaatu saattaa joskus olla hieman erakkomainen, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mutta kun vihollinen uhkaa, olemme olleet yhtenä rintamana, ehkä yhä hiljaisina, mutta samalla puolella.

Se on sitä talvisodan henkeä, jonka luulin jo kadonneen historian hämärään. Nyt on kuitenkin jälleen noussut yhteishenki torjumaan maatamme horjuttavaa uhkaa – tällä kerralla se uhka on viha. Viha erilaisia ihmisiä kohtaan, viha eri tavalla ajattelevia kohtaan.

Viha on hyvin alkukantainen tunne, se saa toimimaan, se antaa sorretuille voimaa nousta. Viha on myös vaarallinen, vihaan jää kiinni ja lopulta viha tyhmentää, koska silloin näkee vain asioita mitä vihaa eikä jää enää sijaa rakkaudelle. Kun vihaamiseen jää kiinni, ei enää edes muista mikä oli alkuperäinen syy mikä sai suuttumaan. Silloin viha kohdistuu kehen tahansa luulee olevan syypää omaan huonoon oloon.

Facebookissa parveilee nykyisin onneksi Silakkaliike, jonka tarkoitus on rauhanomaisesti sanoa että ei käy, ketään ei kiusata, eikä rasismia hyväksytä. Silakka on Varsinais-Suomen maakuntakala ja eniten kalastettu kalamme. Itämeressä silakoita on paljon, ne muodostavat tiheitä parvia – parvimuodostelma suojelee yksilöitä. Myös sosiaalisessa mediassa tiheässä parvessa on voimaa. Nettitrollit, nuo netin omat haaskalinnut, metsästävät mielellään yksinäisiä ja pelottelevat heidät hiljaisiksi. Pelottelu ei vain olekaan enää niin helppoa kun on parven tuki.

Sinä et ole yksin.

Tämä lause olisi hyvä myös vihaajan ymmärtää, koska jos luulee olevansa yksin, on helpompi vihata ja sylkeä sappeaan pitkin verkkoa. Yksinäisyys kuten vihakin kalvaa ihmistä, nämä tunteet eivät ole suojaavia eivätkä rakentavia. Kun päästään keskusteluyhteyteen myös eri mieltä olevien kanssa, voidaan mahdollisesti nähdä pintaa syvemmälle. On mahdollista löytää myös alkusyy suuttumukselle ja sitä myötä vihaajalle mahdollisuus parantua ja parantaa tapansa.

Viha synnyttää vihaa, kun joku käyttäytyy huonosti on siihen helppo lähteä mukaan samalla tasolla. Jos toinen huutaa, sisäinen uhmaikäisesi haluaa huutaa takaisin. Lempeä parvi takanasi kuitenkin on mahdollista kuunnella sisäistä aikuistaan, sanoa että huono käytös ei sovi ja tiedustella mikä mahtaa olla oikeasti vialla. Ikuisesti ei ole pakko vihata, ja ensimmäinen askel on usein opetella rakastamaan itseään.

Sinä et ole yksin.

Silakkaliike on ryhmänä varsin nuori, jouluna perustettu, mutta selkeästi jo pitkään kaivattu (italialainen esikuva sardiiniliike syntyi marraskuussa 2019). Tätä blogitekstiä kirjoittaessa oli jäseniä Facebookin ryhmässä jo yli 25.000, kirjoituksen ilmestymispäivänä olettaisin luvun olevan suurempi. Lisäksi voit löytää Silakat Twitteristä. Ui mukaan, tule katselemaan, ryhdy ajattelemaan, osoita tukesi heille jotka sitä tarvitsevat.

Sillä sinä et ole yksin.

Irena Ulvinen

Olen tuskin ainoa, joka on jokseenkin väsynyt valtakunnan poliittiseen keskusteluun viimeisen vuoden aikana. Syksyllä poliittinen draama huipentui hallituksen hajoamiseen eli käytännössä pääministeri Rinteen eroon. Tuntuu että poliittisella framilla ovat olleet sivulauseet ja – juonteen varsinaisten suurten asioiden sijaan.

Muutaman ihmisen kohtalo jättää varjoonsa suuria poliittisia kysymyksiä, joilla ei olisi enää aikaa odottaa. Muutaman ihmisen kohtalo, jonka ratkaisu on perustuslain sekä ihmisoikeussopimusten valossa täysin selvä asia. Odottamaan ovat jääneet suuret kysymykset kuten ilmastotoimet, sosiaaliturvan uudistus sekä jo aikaan saadut aktiivimallin purku ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden palautus. Väkisin pohtii, että ovatko nämä suuret kysymykset joillekin eduskuntapuolueille liian vaikeita? 

Jalkoihin on jäänyt myös ikuisuuskysymys, SOTE.  Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta ovat yrittäneet jo liian monet hallitukset ennen istuvaa Marinin hallitusta. Edellisen hallituksen aikana päästiin jo hyvään vauhtiin, maakunnissa löydettiin halu tehdä yhteistä uudistusta, lähes kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla toimivat näkevät uudistuksen tarpeen. Mutta tuolla kertaa uudistus kaatui poliittisiin lehmänkauppoihin päähallituspuolueiden välillä. “Maakunnat mulle ja yksityistämisohjelma sulle”, sopivat keskusta ja kokoomus.

Edellisessä valmistelussa tehtiin kuitenkin paljon hyvää ja valmistelu saatiin jo pitkälle, mutta samalla jouduttiin kirjelmöimään ministeriöön, etteivät kaavaillut rahat, riitä palveluiden tuottamiseen. Uhkana oli heti alkuunsa, että viimeinen sammuttaa valot. 

Olen kiitollinen, ettei kaikkea valmistelua tarvitse heittää maakunnissa hukkaan. Nykyinen hallitus on nostanut kärkeen peruspalvelut, kuten pääministeripuolue SDP viime kaudella oppositiosta käsin koitti tolkuttaa. Tämä vaikuttaa järkevältä tieltä. Tässä saadaan myös ruohonjuuritaso ymmärtämään mitä tehdään, eli asiakkaat ja työntekijät. Ilman työntekijöiden sitoutumista uudistukseen on työ tyhjää ja asiakkaille on oltava kristallin kirkasta mitä palveluita hän saa ja mistä. 

Edelleen tavoitteena on painotuksen siirtäminen korjaavista palveluista ennaltaehkäiseviin ja ennakoiviin sekä kustannusten nousun hillitseminen. Valmistelussa ovat myös uudelleen maakuntien monialaisuus sekä verotusoikeus. Helpotusta tavallisille kansalaisille sekä kunnille toi, kun hallitus päätti perua työvoimapalveluiden yksityistämisen sekä niiden siirtämisen maakunnille. Myös aktiivimallin purkaminen vaikuttaa soteen, koska useat erityisesti pitkäaikaisesti työttömät tarvitsevat enemmän sosiaalipalveluita kuin työvoimahallinnon palveluita. 

Korjaavasta ennaltaehkäiseviin painopisteen siirtäminen vaikuttaa vaativan ennemmin kuitenkin lainsäädännön painopisteen muuttumista kuin pelkkää uudistusta hallinnossa ja palvelutuottajassa. Jos edelleen jatkamme linjalla, jossa lakisääteisiä ovat vain raskaan pään palvelut, emme tule saavuttamaan mitään tällä hallintouudistuksella. Pelkkä hyvä tahto ei riitä, jos rahaa ei ole. Tämä sotii kulujen hillitsemisen tavoitetta vastaan. Väitänkin, että on alkuun laitettava lyhytkestoisesti rahaa molempiin niin korjaaviin kuin ennakoiviin palveluihin, jotta voidaan pitkässä juoksussa säästää erityisen tason korjaavista palveluista. 

Viime päivinä on myös uutisoitu, että Uusimaa on saamassa oman soteratkaisunsa, Helsinki etunenässä. En pidä tätä välttämättä huonona asiana. Pääkaupunkiseutu ja eritoten Helsinkin on onnistunut monelta osin tuottamaan erinomaisia peruspalveluita ja niin suuren alueen hallinnon siirtäminen maakuntaan ei vaikuta järkevältä. Soisin myös muille suurille kaupungeille erillisratkaisun. Mikä ei ole rikki, sitä ei kannata korjata. 

Jännityksellä odotan, päästäänkö viimein maaliin sotemaratonissa. Toivon, että saamme aikaan myös valtakunnan tason parlamentaarisen yhteisymmärryksen siinä mitä tehdään ja saadaan joko alkuun tai valmiiksi. On päivänselvää, että kaikkien eduskuntapuolueiden on sitouduttava sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen, että asia ei ole jälleen alkutekijöissä ja maratoni ala alusta seuraavien eduskuntavaalien koittaessa.  

Jos jotain toivon tälle alkaneelle vuodelle, niin työrauhaa eduskuntaan. Kaikki tapahtuu kyllä aikanaan, kunhan kansanedustajien ja ministereiden työssä ja poliittisessa keskustelussa päästäisiin olennaisiin asioihin käsiksi. 

Anna Granlund

Vuoden 2019 loppumisen myötä loppuu koko 2010-luku. Se on suuri helpotus. On kuitenkin itsestään selvää, että uuden vuosikymmenen alkua varjostaa nykyisen tapahtumat: äärioikeiston nousu Euroopassa, Amerikassa ja Japanissa; massiiviset mielenosoitukset Sudanissa, Hong Kongissa sekä Kataloniassa; Aasian islamvastaisuus, joka eskaloitui Myanmarissa rohingoyen kansanmurhaamiseen ja Kiinassa uiguurien lukitsemiseen keskitysleireille, molemmat “kansallisen puhdistamisen” nimissä.

Vastaaviin tekoihin on ryhtynyt myös Intia, joka hyväksyi pääministeri Narendra Modin
johdolla lain, jonka mukaan kansalaisuuden menettää, jos sitä ei pysty todistamaan. Laki
vaikuttaa kaikista eniten Assamin osavaltiossa, jonka asukkaista suurin osa on muslimeita.
Aiemmin syksyllä Modi poisti Kashmirin, toisen pääosin muslimeista koostuvan osavaltion,
autonomian, ja toi tilalle sotilaalliset joukkonsa.

Rasismi ja ksenofobia ovat globaaleja haittoja, jotka ovat omiaan aiheuttamaan kokonaisten
ihmisryhmien toiseuttamista siten edesauttaen ihmisoikeusrikkomuksia maanosaan ja
kansallisuuteen katsomatta.

Tulevaisuus ja 2020-luvulle siirtyminen ei siis selkeästikään näytä hirveän iloiselta ja
kauniilta. Ja tästä listasta olen täysin tarkoituksella jättänyt pois luonnonkatastrofit, kuten
jättimäiset maastopalot ensin Kaliforniassa, sitten Brasiliassa ja Australiassa.
Puhumattakaan sitten tämän vuosikymmenen aikana tapahtuneista tulvista, pitkistä
kuivuuskausista tai tsunameista.

Ongelmia löytyy myös täältä lähempää kotimaasta. Aina välillä otsikoihin ponnahtaa isoja
kokonaisuuksia kuten Suomen huononeva huoltosuhde ja kasvavat varallisuuserot. Rasismi
kukkii täälläkin, ja poliittisten kriisien määrä tuntuu vain kiihtyneen vuosikymmenen loppua
kohden.

Toivoa ole kuitenkaan kokonaan menetetty. Yhteiskunnalliset epäkohdat nimittäin lähes aina
tuovat yhteen niitä vastustavia ihmisiä synnyttäen vastavoiman. Tästä uusimpana
esimerkkinä toimii Italiassa syntynyt äärioikeistoa ja fasismia vastustava kansanliike
Sardiiniliike, jonka suomalaisena vastineena toimii tällä viikolla perustettu Silakkaliike.
Molempien toiminnan perusideana on, että suurin voima piilee joukossa. Avain
onnistumiseen piilee koheesiossa, ja sen molemmat kalaparvet ovat loistokkaasti
kääntäneet voitokseen.

Helppoa vaikuttamistyö ei kuitenkaan ole. Yhteiskunnallinen toiminta on automaattisesti
poliittista, ja poliittinen vaikuttaminen käy raskaaksi hyvinkin nopeasti. Kun pää on täynnä
maailmantuskaa ja jokainen mahdollinen informaatio- ja somekanava TikTokia myöten on
täynnä yhteiskunnan epäkohtia, globaaleja kriisejä ja loppumatonta hätää, maailman
erakoituminen oman mökin rauhaan kuulostaa parhaimmalta idealta sitten viipaloidun
paahtoleivän.

Vähemmälläkin väsyy.

Englannin kielessä tälle on termi, ​compassion fatigue,​ suomennettuna myötätuntouupumus.
Se syntyy, kun päässä on auki liian monta välilehteä, jokainen niistä oma, ahdistusta lisäävä
kriisinsä. Jokainen tietää, miten kymmenien välilehtien auki pitäminen hidastaa koko koneen
toimimista ja saattaa kaataa koko selaimen.

Vaikka kuinka yrittäisi vaikuttaa mahdollisimman moneen asiaan, kaikkeen ei yksinkertaisesti
yksi ihminen pysty. Myötätuntouupumus, kuten mikä tahansa uupumus, vaatii aikaa ja
tietoista työtä hellittääkseen. On täysin ymmärrettävää, että kapasiteetti tulee lopulta täyteen
pitkäjänteisimmälläkin maailmanmiettijällä, ja se on ok. On myös täysin ok yhdistellä
aihepiirejä, jopa sulkeakin joitain välilehtiä.

Oma jaksaminen ja terveys menee aina edelle: ilman itsestään huolehtimista ei jaksa
huolehtia muista, saatika sitten koko maailmasta.

Perinteisesti uudenvuodenlupaukset ovat pyörineet painonpudotuksen ja kuntopiirien
ympärillä, mutta minä ehdotan jotain muuta: sen sijaan, että lupaamme muuttua salihirmuiksi
heti kalenterivuoden vaihtuessa, pitäisimmekin huolta itsestämme toisella tavalla: suljetaan
ihan muutama ylimääräinen välilehti ja annetaan muiden huolehtia niistä. Vapautuvat
voimavarat voimme suunnata niihin aiheisiin, jotka ovat itselle kaikista tärkeimpiä, ja joiden
kanssa syntyy kehitystä.

Siinä, missä 2019 oli minulle itsensälöytämisen vuosi, olkoon 2020 itsestään huolehtimisen
vuosi.

Aisha Benahmed

Al-Holin vankileirillä on nyt kaksi lasta vähemmän. Kaksi pientä suomalaista orpolasta saatiin jouluksi kotiin.

Suomi on allekirjoittanut maailman laajimmin hyväksytyn ihmisoikeussopimuksen, lasten oikeuksien sopimuksen. Vaikka sopimus täytti marraskuussa 30 vuotta, on sopimus näyttänyt painavan huolestuttavan vähän joidenkin poliitikkojen vaakakupissa. Sopimuksen perusteella lapsen oikeudet kuuluvat jokaiselle lapselle.

Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi. Lapsia ei voi jättää pelastamatta sen takia, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Ennemmin se juuri on syy auttaa heitä. Näin lastensuojelu toimii.

Suomessa on oikeusjärjestelmä sitä varten, että äidit voidaan tuomita. Meillä on Supo. Olisin todella huolestunut, jos Suomen turvallisuusjärjestelmä ei kestäisi näiden lasten ja äitien tuomista Suomeen. Lasten oikeuksien sopimuksen mukaan lasta koskevissa päätöksissä on aina ensisijaisesti harkittava lapsen etu.

Miten tämä määritellään? Sopimuksesta löytyy esimerkiksi seuraavat kohdat:

19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

24. Lapsella on oikeus elää mahdollisimman terveenä ja saada tarvittaessa hoitoa

28. Lapsella on oikeus käydä ilmaiseksi peruskoulua. Vankileirillä oleskelu ei voi missään olosuhteissa toteuttaa lapsen etua.

On todella vaikea ymmärtää sitä politikointia, jonka kohteeksi vankileirillä olevat lapset ovat joutuneet. Onneksi nyt ollaan jo pitkällä toteuttamassa kohtaa 4: Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi.

Ensimmäiset lapset ovat suomalaisten hoteissa. Lapsista ja heidän paluustaan on vaadittu tarkkoja tietoja. Näillä lapsilla on kuitenkin oikeus yksityisyyteen ja turvallisuuteen, aivan kuten kaikilla lastensuojelun asiakkailla. Annetaan heille rauha.

Joulun alla perinteisesti autetaan hädässä olevia. Voidaan helpottaa tiukoilla olevien lapsiperheiden tai lapsien tilannetta. Jospa saisimme tämän lämmön ja auttamishalun suuntautumaan myös al-Holin vankileirillä eläviä ja sieltä turvaan Suomeen päässeitä lapsia kohtaan.

Rauhallista joulua

Lotta Alhonnoro

Johtajuuden ja vallan kasvot eivät olleet naisen kasvot siinä Suomessa, jossa me vartuimme aikuisiksi.

Valta ja johtajuus oli varattu miehille. Yleensä vanhoille miehille. Rehtorit, kunnanjohtajat ja maatalousseurojen puheenjohtajat olivat miehiä. Koivisto oli presidentti.

Silloin, kun naisia välillä näkyi johtotehtävissä, heidän roolinsa oli riistiriitainen. Naisjohtajien ulkonäköä ruodittiin. Uskottava johtaja ei voinut olla naisellinen nainen ja entinen missi poliitikkona koettiin epäpäteväksi. Toisaalta meikitöntä ja yksinkertaisesti pukeutuvaa naispresidenttiämme haukuttiin tyylittömäksi ja tylsäksi. Syntyi helposti mielikuva siitä, että on valittava joko naiseus tai johtajuus. Molempia ei voinut olla. 

Aikamme nuorille valta näyttää erilaiselta, ainakin valtakunnallisesti. Kevään eduskuntavaaleissa valituista kansanedustajista jo lähes puolet (47 %) oli naisia. Se on suurempi määrä kuin koskaan. Eduskunta ei ole koskaan ollut naisenemmistöinen ja vasta vuodesta 2007 saakka naisia on ollut jokaisessa valitussa eduskunnassa vähintään 40%. 

Sama ristiriitainen rooli on toki yhä olemassa. Johtavassa asemassa olevien naisten ulkonäköön keskitytään julkisuudessa yhä paljon, sen perusteella pohditaan jopa heidän seksuaalista suuntautumistaan. Miespoliitikot ja -presidentit eivät joudu tällaisen arvostelun kohteeksi. Sauli Niinistön kykyä hoitaa tehtäviään presidenttinä ei myöskään kyseenalaistettu hänen tultuaan isäksi kesken kauden. Naisten kohdalla äitiys aiheuttaa poikkeuksetta pohdintoja siitä, miten työn ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu. Tätä on jo ehditty pohtia myös Sanna Marinin, uuden pääministerimme kohdalla. 

Sillä on väliä, että naiset ovat näkyvillä myös johtotehtävissä. Niin kauan, kun vallan kasvot ovat miehen kasvot, eivät muun näköiset osaa välttämättä edes haaveilla vallasta. Samaistumisella on merkitystä, esimerkillä on merkitystä. Niin kuin maailmalla sanotaan, representation matters. 

Tiistaina 10.12.2019 maahamme valittiin uusi hallitus, jonka ministereistä 12 on naisia ja 7 miehiä. Kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat myös naisia, ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Se, että kaikki hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat olleet miehiä, ei ole ollut harvinaista tai herättänyt keskustelua. 

Naisten nouseminen johtaville paikoille hallituksessamme antaa vallalle moninaisemmat kasvot. Tämä hallitus ei näytä vain, että valta kuuluu niin naisille kuin miehillekin, vaan myös entistä nuoremmille ja erilaisista taustoista tuleville. Tasa-arvon eteen on silti vielä paljon tehtävää, sillä valtaa on tällä hetkellä hyvin niukasti jaossa esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, vammaisille ja rodullistetuille.

Naisten enemmistö hallituksessa oli kuitenkin monelle liikaa ja hallituksen sukupuolijakauma on poikinut jopa kyselyitä tasa-arvovaltuutetulle. Kyselyitä ei toki tullut silloin, kun Sipilän hallituksessa oli 11 miestä ja 5 naista. Nykyisessä hallituksessa ministereistä naisia on 63%, Sipilän hallituksessa miehiä oli 69%.

Yllättävintä oli se, että Pohjanmaan kokoomuksen naisjärjestön mielestä tällainen naisvalta on liikaa, toinen ääripää. Tämän lausui naisjärjestö vaalipiirissä, jonka 16:sta kansanedustajasta vain kaksi on naisia ja jossa ehdokasasettelu oli hyvin miesvaltainen. Varsinkin täällä, pitäisi olla selvää, että tasa-arvon saavuttamiseen on vielä matkaa. Pohjalaismaakunnissa vallalla on vielä surullisen usein miehen kasvot.

On tärkeää, että sukupuolijakaumaa ja tasa-arvon toteutumista tarkasteltaessa katsotaan kokonaiskuvaa, eikä vain tämän yhden, ensimmäisen naisenemmistöisen hallituksen tilannetta. Koko Suomen historiassa ministereistä naisia on ollut vain 13%. Miesministereitä on ollut yhteensä 1135, kun naisia on ministereiksi päässyt vain 169. 

Härkälaumasta huulipunahallitukseen, sanoivat Pohjanmaan kokoomusnaiset huolissaan ja onnistuivat tasa-arvoisesti loukkaamaan kaikkia. Härkä on kuohittu sonni ja valtaan päässeitä naisia ei pitäisi ensimmäiseksi yhdistää meikkeihin. Me Lakeuden Vihreät naiset emme tahdo sen enempää alentaa miehiä kuohituiksi eläimiksi kuin määrittää naisten arvoa vain ulkonäköseikoilla. Katsotaan pätevyyttä, keskustellaan asiasta ja pyritään asettumaan ennakkoasenteiden ja yleistysten yläpuolelle.

Jos olet sitä mieltä, ettei sukupuolen tule vaikuttaa siihen pääsetkö johtotehtäviin vai et, osallistu haasteeseen. Punaa huulet, ota selfie ja julkaise se sosiaalisessa mediassa tunnisteella #huulipunahallitus. Kerro kuvan ohessa myös siitä, mitä johtajuus merkitsee sinulle. 

Lakeuden Vihreiden naisten syyskokous

“Median vallan sanotaan kasvaneen viime aikoina. Olen valmis tekemään saman arvion. Media käyttää tänä päivänä erittäin suurta mielipidevaltaa. Olen myös samalla sitä mieltä, että median vastuu ei ole kasvanut samassa suhteessa. Avoimuuden, tasa-arvoisuuden ja tiedostamisen lisääntyessä myös median virheet saavat entistä julmempia seurauksia.”

Näin kirjoitti Jyrki Katainen jo vuonna 2008 kirjoituksessaan Politiikka, media, valta ja vastuu (Kanava 2/2008).

Sama kehitys on vain kärjistynyt, ja nämä sanat tämä päivänä nähdäkseni enemmän totta kuin koskaan. Ongelmia on sekä politiikassa että sen käsittelyssä. Kun Luxemburgin pääministeriltä Jean-Claude Junckerilta kerran kysyttiin, miksi hänen hallituksensa ei tee viisaita päätöksiä, vaikka siellä on viisaita ministereitä, Juncker vastasi: ”Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten niiden päätösten jälkeen pärjäisimme vaaleissa.”

Politiikka on muuttunut vaalista toiseen lyhyen matkan juoksuksi.Osaamisen rakentaminen kärsivällisesti on vähentynyt automaattisesti pitkäjänteisyyden vähetessä.

Onko sopulista tullut hyeena?

Politiikan ja eritoten poliitikkojen käsittely on muuttunut myös. Toimittajat juoksevat kaikkien skandaalinalkujen perässä, ja uskovat kaiken mitä milloin mitkäkin ”nimettömät lähteet” poliittisista vihollisistaan kuiskuttelevat, ja julkaisevat ne totena klikkauksien toivossa.

Poliitikkoja ei myöskään kohdella kuin rivikansalaisia. Poliitikoksi päätyvä joutuu käymään läpi menneisyyttään ja tekemisiään eri tavalla kuin muut: Pimeästi maksettu remppa? Myymälävarkaus? Verokikkailua? Ihmissuhdesotkuja? Kestääkö entinen elämä tarkastelua? Moni täyspäinen, järkevä poliitikonalku ei uskalla asettua ehdolle, koska politiikasta tai politiikan käsittelystä on tullut vikojen etsintää, suosituimmuuskilpailua ja galluppien perässä juoksemista.

Kohumylly kiihottaa journalistit kääntämään joka kiven. Ajojahti, sanovat poliitikot. Uutinen, sanovat toimittajat.

”Mutta sellainen epäoikeudenmukaisuus on ollut tosi vahva tunne viime aikoina. Et sillon, jos joutuu hampaisiin, niin kyllä sä aika voimaton oot myös, et miten sä pystyt puolustautuun ja miten sä pystyt kertoon asioista.”

****

”Ja se on kyllä semmonen median etiikkaan liittyvä puoli, että missä menee rajat? Se tapa millä uutisoidaan ja se tapa millä lähestytään, voi kyllä olla todella haavoittava. Ja mä väittäisin, että sillä voi olla ihmiseen kyllä aika iso vaikutus, niin sille joka on kohteena mut myös sille joka kirjoittaa. Et ei se voi olla jättämättä jälkee, jos toisesta kirjoittaa jotakin sellaista silloin, kun tietää että sen täytyy musertaa sitä ihmistä.”

Näin sanoivat eräät haastatellut Reunanen/Harju: Media iholla-tutkimuksessa.

Median vallan kasvaessa tulisi myös sen vastuun kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kasvaa samassa suhteessa. Mutta miten saisimme toteutumaan sen myös käytännössä?

Anni Teerikangas
Pietarsaari