Lotta Alhonnoro on Vaasan Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu, ekonomi, vastuullisuus- ja hävikkitutkija sekä äiti.
Al-Holin vankileirillä on nyt kaksi lasta vähemmän. Kaksi pientä suomalaista orpolasta saatiin jouluksi kotiin.
Suomi on allekirjoittanut maailman laajimmin hyväksytyn ihmisoikeussopimuksen, lasten oikeuksien sopimuksen. Vaikka sopimus täytti marraskuussa 30 vuotta, on sopimus näyttänyt painavan huolestuttavan vähän joidenkin poliitikkojen vaakakupissa. Sopimuksen perusteella lapsen oikeudet kuuluvat jokaiselle lapselle.
Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi. Lapsia ei voi jättää pelastamatta sen takia, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Ennemmin se juuri on syy auttaa heitä. Näin lastensuojelu toimii.
Suomessa on oikeusjärjestelmä sitä varten, että äidit voidaan tuomita. Meillä on Supo. Olisin todella huolestunut, jos Suomen turvallisuusjärjestelmä ei kestäisi näiden lasten ja äitien tuomista Suomeen. Lasten oikeuksien sopimuksen mukaan lasta koskevissa päätöksissä on aina ensisijaisesti harkittava lapsen etu.
Miten tämä määritellään? Sopimuksesta löytyy esimerkiksi seuraavat kohdat:
19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.
24. Lapsella on oikeus elää mahdollisimman terveenä ja saada tarvittaessa hoitoa
28. Lapsella on oikeus käydä ilmaiseksi peruskoulua. Vankileirillä oleskelu ei voi missään olosuhteissa toteuttaa lapsen etua.
On todella vaikea ymmärtää sitä politikointia, jonka kohteeksi vankileirillä olevat lapset ovat joutuneet. Onneksi nyt ollaan jo pitkällä toteuttamassa kohtaa 4: Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi.
Ensimmäiset lapset ovat suomalaisten hoteissa. Lapsista ja heidän paluustaan on vaadittu tarkkoja tietoja. Näillä lapsilla on kuitenkin oikeus yksityisyyteen ja turvallisuuteen, aivan kuten kaikilla lastensuojelun asiakkailla. Annetaan heille rauha.
Joulun alla perinteisesti autetaan hädässä olevia. Voidaan helpottaa tiukoilla olevien lapsiperheiden tai lapsien tilannetta. Jospa saisimme tämän lämmön ja auttamishalun suuntautumaan myös al-Holin vankileirillä eläviä ja sieltä turvaan Suomeen päässeitä lapsia kohtaan.
Sunnuntaina 15.12. Lakeuden Vihreiden Naisten hallitus vietti syyskokouksensa ja kirjoitti oheisen kannanoton. Kuvassa hallituksen jäsenet Anna Granlund, Laura Ala-Kokko sekä Taru Yli-Panula. Hallituksessa jatkavat lisäksi Henna Salo ja Irena Ulvinen, sekä varajäsenenä Henna Rantasaari. Laura Ala-Kokko aloitti yhdistyksen tuoreena puheenjohtajana.
Johtajuuden ja vallan kasvot eivät olleet naisen kasvot siinä Suomessa, jossa me vartuimme aikuisiksi.
Valta ja johtajuus oli varattu miehille. Yleensä vanhoille miehille. Rehtorit, kunnanjohtajat ja maatalousseurojen puheenjohtajat olivat miehiä. Koivisto oli presidentti.
Silloin, kun naisia välillä näkyi johtotehtävissä, heidän roolinsa oli riistiriitainen. Naisjohtajien ulkonäköä ruodittiin. Uskottava johtaja ei voinut olla naisellinen nainen ja entinen missi poliitikkona koettiin epäpäteväksi. Toisaalta meikitöntä ja yksinkertaisesti pukeutuvaa naispresidenttiämme haukuttiin tyylittömäksi ja tylsäksi. Syntyi helposti mielikuva siitä, että on valittava joko naiseus tai johtajuus. Molempia ei voinut olla.
Aikamme nuorille valta näyttää erilaiselta, ainakin valtakunnallisesti. Kevään eduskuntavaaleissa valituista kansanedustajista jo lähes puolet (47 %) oli naisia. Se on suurempi määrä kuin koskaan. Eduskunta ei ole koskaan ollut naisenemmistöinen ja vasta vuodesta 2007 saakka naisia on ollut jokaisessa valitussa eduskunnassa vähintään 40%.
Sama ristiriitainen rooli on toki yhä olemassa. Johtavassa asemassa olevien naisten ulkonäköön keskitytään julkisuudessa yhä paljon, sen perusteella pohditaan jopa heidän seksuaalista suuntautumistaan. Miespoliitikot ja -presidentit eivät joudu tällaisen arvostelun kohteeksi. Sauli Niinistön kykyä hoitaa tehtäviään presidenttinä ei myöskään kyseenalaistettu hänen tultuaan isäksi kesken kauden. Naisten kohdalla äitiys aiheuttaa poikkeuksetta pohdintoja siitä, miten työn ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu. Tätä on jo ehditty pohtia myös Sanna Marinin, uuden pääministerimme kohdalla.
Sillä on väliä, että naiset ovat näkyvillä myös johtotehtävissä. Niin kauan, kun vallan kasvot ovat miehen kasvot, eivät muun näköiset osaa välttämättä edes haaveilla vallasta. Samaistumisella on merkitystä, esimerkillä on merkitystä. Niin kuin maailmalla sanotaan, representation matters.
Tiistaina 10.12.2019 maahamme valittiin uusi hallitus, jonka ministereistä 12 on naisia ja 7 miehiä. Kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat myös naisia, ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Se, että kaikki hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat olleet miehiä, ei ole ollut harvinaista tai herättänyt keskustelua.
Naisten nouseminen johtaville paikoille hallituksessamme antaa vallalle moninaisemmat kasvot. Tämä hallitus ei näytä vain, että valta kuuluu niin naisille kuin miehillekin, vaan myös entistä nuoremmille ja erilaisista taustoista tuleville. Tasa-arvon eteen on silti vielä paljon tehtävää, sillä valtaa on tällä hetkellä hyvin niukasti jaossa esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, vammaisille ja rodullistetuille.
Naisten enemmistö hallituksessa oli kuitenkin monelle liikaa ja hallituksen sukupuolijakauma on poikinut jopa kyselyitä tasa-arvovaltuutetulle. Kyselyitä ei toki tullut silloin, kun Sipilän hallituksessa oli 11 miestä ja 5 naista. Nykyisessä hallituksessa ministereistä naisia on 63%, Sipilän hallituksessa miehiä oli 69%.
Yllättävintä oli se, että Pohjanmaan kokoomuksen naisjärjestön mielestä tällainen naisvalta on liikaa, toinen ääripää. Tämän lausui naisjärjestö vaalipiirissä, jonka 16:sta kansanedustajasta vain kaksi on naisia ja jossa ehdokasasettelu oli hyvin miesvaltainen. Varsinkin täällä, pitäisi olla selvää, että tasa-arvon saavuttamiseen on vielä matkaa. Pohjalaismaakunnissa vallalla on vielä surullisen usein miehen kasvot.
On tärkeää, että sukupuolijakaumaa ja tasa-arvon toteutumista tarkasteltaessa katsotaan kokonaiskuvaa, eikä vain tämän yhden, ensimmäisen naisenemmistöisen hallituksen tilannetta. Koko Suomen historiassa ministereistä naisia on ollut vain 13%. Miesministereitä on ollut yhteensä 1135, kun naisia on ministereiksi päässyt vain 169.
Härkälaumasta huulipunahallitukseen, sanoivat Pohjanmaan kokoomusnaiset huolissaan ja onnistuivat tasa-arvoisesti loukkaamaan kaikkia. Härkä on kuohittu sonni ja valtaan päässeitä naisia ei pitäisi ensimmäiseksi yhdistää meikkeihin. Me Lakeuden Vihreät naiset emme tahdo sen enempää alentaa miehiä kuohituiksi eläimiksi kuin määrittää naisten arvoa vain ulkonäköseikoilla. Katsotaan pätevyyttä, keskustellaan asiasta ja pyritään asettumaan ennakkoasenteiden ja yleistysten yläpuolelle.
Jos olet sitä mieltä, ettei sukupuolen tule vaikuttaa siihen pääsetkö johtotehtäviin vai et, osallistu haasteeseen. Punaa huulet, ota selfie ja julkaise se sosiaalisessa mediassa tunnisteella #huulipunahallitus. Kerro kuvan ohessa myös siitä, mitä johtajuus merkitsee sinulle.
Kirjoittaja Anni Teerikangas on Pietarsaaren Vihreiden varapuheenjohtaja sekä hiljaittain perustetun Eläinvihreät ry:n puheenjohtaja.
“Median vallan sanotaan kasvaneen viime aikoina. Olen valmis tekemään saman arvion. Media käyttää tänä päivänä erittäin suurta mielipidevaltaa. Olen myös samalla sitä mieltä, että median vastuu ei ole kasvanut samassa suhteessa. Avoimuuden, tasa-arvoisuuden ja tiedostamisen lisääntyessä myös median virheet saavat entistä julmempia seurauksia.”
Näin kirjoitti Jyrki Katainen jo vuonna 2008 kirjoituksessaan Politiikka, media, valta ja vastuu (Kanava 2/2008).
Sama kehitys on vain kärjistynyt, ja nämä sanat tämä päivänä nähdäkseni enemmän totta kuin koskaan. Ongelmia on sekä politiikassa että sen käsittelyssä. Kun Luxemburgin pääministeriltä Jean-Claude Junckerilta kerran kysyttiin, miksi hänen hallituksensa ei tee viisaita päätöksiä, vaikka siellä on viisaita ministereitä, Juncker vastasi: ”Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten niiden päätösten jälkeen pärjäisimme vaaleissa.”
Politiikka on muuttunut vaalista toiseen lyhyen matkan juoksuksi.Osaamisen rakentaminen kärsivällisesti on vähentynyt automaattisesti pitkäjänteisyyden vähetessä.
Onko sopulista tullut hyeena?
Politiikan ja eritoten poliitikkojen käsittely on muuttunut myös. Toimittajat juoksevat kaikkien skandaalinalkujen perässä, ja uskovat kaiken mitä milloin mitkäkin ”nimettömät lähteet” poliittisista vihollisistaan kuiskuttelevat, ja julkaisevat ne totena klikkauksien toivossa.
Poliitikkoja ei myöskään kohdella kuin rivikansalaisia. Poliitikoksi päätyvä joutuu käymään läpi menneisyyttään ja tekemisiään eri tavalla kuin muut: Pimeästi maksettu remppa? Myymälävarkaus? Verokikkailua? Ihmissuhdesotkuja? Kestääkö entinen elämä tarkastelua? Moni täyspäinen, järkevä poliitikonalku ei uskalla asettua ehdolle, koska politiikasta tai politiikan käsittelystä on tullut vikojen etsintää, suosituimmuuskilpailua ja galluppien perässä juoksemista.
”Mutta sellainen epäoikeudenmukaisuus on ollut tosi vahva tunne viime aikoina. Et sillon, jos joutuu hampaisiin, niin kyllä sä aika voimaton oot myös, et miten sä pystyt puolustautuun ja miten sä pystyt kertoon asioista.”
**** ”Ja se on kyllä semmonen median etiikkaan liittyvä puoli, että missä menee rajat? Se tapa millä uutisoidaan ja se tapa millä lähestytään, voi kyllä olla todella haavoittava. Ja mä väittäisin, että sillä voi olla ihmiseen kyllä aika iso vaikutus, niin sille joka on kohteena mut myös sille joka kirjoittaa. Et ei se voi olla jättämättä jälkee, jos toisesta kirjoittaa jotakin sellaista silloin, kun tietää että sen täytyy musertaa sitä ihmistä.”
Näin sanoivat eräät haastatellut Reunanen/Harju: Media iholla-tutkimuksessa.
Median vallan kasvaessa tulisi myös sen vastuun kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kasvaa samassa suhteessa. Mutta miten saisimme toteutumaan sen myös käytännössä?
Kirjoittaja Jenni Kuisti on 34-vuotias äiti, kanankasvattaja, sosiaalipäivystäjä ja maaseutuvihreä varavaltuutettu Alajärveltä.
Olen hiljattain perehtynyt viimeisimpiin kansainvälisiin tutkimuksiin lapsiköyhyyden vaikutuksista lapsen tulevaisuuteen ja siihen miten lapsiköyhyyttä ja sen vaikutuksia voisi rakenteellisin keinoin ehkäistä.
Yhteenvetona voi todeta, että lapsiköyhyys vaikuttaa monin negatiivisin tavoin lasten tulevaisuuteen. Köyhyydessä elävät lapset ovat aikuisena muun muassa sairaampia, pienituloisempia ja heidän työnäkymänsä ovat onnekkaampia kavereita heikommat.
Parhaimpina vastalääkkeinä vaikutuksiin ovat lapsilisät ja ansiosidonnaiset perhe-etuudet sekä laadukas varhaiskasvatus.
Lapsiköyhyys maassamme on lisääntynyt viime vuosina, koska monet leikkaukset ovat osuneet kipeimmin juuri lapsiperheisiin. Muun muassa lapsilisän ostovoima on pudonnut kolmanneksen vuodesta 1994.
Korjausten sijaan on haluttu entisestään leikata, edellisen hallituksen aikana muun muassa varhaiskasvatuksesta. Tutkimusten valossa tämä vaikuttaa lyhytnäköiseltä toiminnalta. Subjektiivinen oikeus kokopäiväiseen päivähoitoon vietiin monilta lapsilta, jotka elävät hyvin todennäköisesti pienituloisissa perheissä.
Hienoa on, että nykyinen hallitus haluaa palauttaa päivähoito-oikeuden kaikille lapsille. Työssäkäyvilläkin perheillä, joissa on pieniä lapsia, on usein tiukkaa taloudellisesti. Jo alle mediaanituloiset vanhemmat ovat varhaiskasvatusmaksujen osalta korkeimmassa maksuluokassa. Se tarkoittaa omassa kotikaupungissani Alajärvellä esimerkiksi kahden lapsen perheessä 433,5 euron kuukausimaksua. Se on todella suuri summa, yleensä toiseksi suurin kuukausittainen kulu vuokran tai asuntolainan kuukausilyhennyksen rinnalla.
Asumiseen liittyvät menot rasittavat myös eniten tässä elämänvaiheessa olevia perheitä, tarvitaan isompia asuntoja ja lainat ovat tuoreita.
Koska pienten lasten palvelut, varhaiskasvatus ja koulut, ovat parhaimpia ennaltaehkäiseviä ja eriarvoisuutta vähentäviä palveluita, haluaisin haastaa Etelä-Pohjanmaan kuntia miettimään voisivatko ne olla kuntamarkkinoinnin kärkiteemoja. Maksuton varhaiskasvatus ja laadukkaat olemassa olevat kyläkoulut houkuttelisivat perheitä.
Maksuton varhaiskasvatus saattaisi houkutella erityisesti niitä perheitä, joissa maksua syntyy, eli jotka tuovat myös enemmän verotuloja kunnan kassaan. Puhumattakaan niistä säästöistä, jotka ajan myötä muodostuvat paremmin voivista lapsista.
Varhaiskasvatusmaksussa säästyneet rahat siirtyisivät monella todennäköisesti suurin osin suoraan kulutukseen. Ehkä useammalla lapsella olisi mahdollisuus harrastaa, mikä taas lisäisi osaltaan hyvinvointia?
Itse olisin säästyneellä rahalla, työssäkäyvänä ja opiskelevana pienten lasten äitinä, kiinnostunut ostamaan vaikka siivouspalvelua, eli työllistämään paikkakuntalaista yrittäjää. Sinänsä kulutuksen lisääntyminen ei itsessään ole aina toivottavaa, mutta lapsiperheillä kyse on usein tarpeellisesta kulutuksesta, koska lapset tarvitsevat jatkuvasti kasvaessaan monenlaista.
Omassa kaupungissani Alajärvellä maksuton varhaiskasvatus maksaisi vuodessa poisjäävinä asiakasmaksuina n. 200 000 euroa, mikä ei kunnan budjetissa ole mahdoton summa. Toki mahdollista on, että lisääntyvä tarve toisi kuluja lisää tila- ja työntekijätarpeen kasvaessa. Mielestäni asia on kuitenkin vähintäänkin selvittämisen arvoinen. Kunnat kaipaavat lapsiperheitä ja työssäkäyviä aikuisia, heitä yritetään houkutella monessa kunnassa tonttikampanjoilla, oma kotikaupunkini mukaan lukien.
Mitä jos laitettaisiin lapset edelle? He ovat tämän hetken aikuisten tärkeimpiä ihmisiä ja tulevaisuuden tekijöitä.
Riikka Harjula on teuvalaislähtöinen yrittäjä, äiti sekä terveydenhoitoalan ammattilainen
Sanotaan että yrittäjät kannattelevat Suomea. Voihan sitä näinkin ajatella. Itse näen asian niin, että yrittäjä kannattelee itseään. Etenkin pienyrittäjä.
Toki yrittäjä maksaa huomattavan määrän erilaisia veroja. Siitä ei ole syytä lähteä kiistelemään. Kuitenkin olen aina itse kokenut ennemminkin positiivisena asiana oikeuden maksaa veroja ja omalta osaltani olla mukana huolehtimassa yhteiskunnan toiminnoista sekä heikommassa asemassa olevasta ihmisestä.
Mutta entä sitten, kun yrittäjänä putoat siihen kuoppaan, jossa itse tarvitsisit yhteiskunnan tukea? Minne kummaan ovat kadonneet kaikki ne maksetut verot ja miksi ne eivät hyödytä yrittäjää pinteessä?
En minä siihen osaa vastata. Olen kuitenkin henkilökohtaisesti kokenut sen tilanteen, kun oletkin maksamassa ulosottoon kuukausittaisia maksuja huolimatta siitä, että olet tehnyt vuosikausia ympäripyöreitä työpäiviä, markkinoinut, myynyt ja kehittänyt omaa ammattitaitoasi siihen pisteeseen, että palvelustasi voit jo laskuttaa ihan kiitettäviä summia. Ja tässä tapauksessa vieläpä toisen tekemästä virheestä johtuen.
Yrittäjän pitäisi olla ammattilainen monissa muissakin asioissa kuin siinä palvelussa mitä hän rahaa vastaan tarjoaa. Yrittäjä vastaa esimerkiksi kirjanpidostaan, vaikka kirjanpidon tekisi alan ammattilainen. Silti mahdolliset virheet kaatuvat yrittäjän vastuulle.
Tilanteessa, jossa huomaat, että et selviä maksettavista laskuista, löytää itsestään ihan uusia puolia. Sitä kasvaa henkisesti, kun on pakko luovuttaa siitä mielikuvasta, että pystyt hoitamaan kaiken eteen tulevan, oli se mitä tahansa. Sitä oppii myös elämään maksuhäiriömerkinnän kanssa.
Yhteiskunnan rakenne pettää pienyrittäjän kohdalla. Perhevapaat, sairaslomat, lapsen sairaus. Tuntemattomia käsitteitä pienyrittäjälle, jonka talous ja toimeentulo romahtaa, jos olet poissa töistä. Pienyrittäjän koko perheen tilanne voi kaatua yrittäjän sairauteen. Myös puolison tai elämänkumppanin työttömyys ei ole mikään pala kakkua. Koska yrittäjänä sinun tulisi voida palkata työtön kumppanisi yritykseesi, huolimatta siitä, onko kumppanillasi tarvittavaa osaamista tai onko yrityksellä kasvupotentiaalia työntekijän palkkaukseen.
Tässä on poliitikoille pähkinä purtavaksi. Kuinka huolehtia siitä, että pienyrittäjä saa samat edut kuin palkansaaja.
Pienyrittäjän tulee voida sairastaa, ihan kuten kuka tahansa muukin.
Pienyrittäjän tulee voida saada lapsia ja huolehtia lapsistaan ihan kuten kuka tahansa muukin.
Täytyy myös löytyä keinoja siihen, että pienyrittäjän palkkaama toinen osapuoli, kuten kirjanpitäjä on vastuussa tekemistään virheistä.
Kun edellä mainitut asiat saadaan kuntoon, voi pienyrittäjä todellakin olla mukana kannattelemassa Suomea.
Noora Alanko on Etelä-Suomesta Vaasaan muuttanut Vihreä aktiivi, jolle lasten ja nuorten hyvinvointi on sydämen asia.
Pohjanmaalta löytyy useita kuntia, joissa voitaisiin hyödyntää kaksikielisyyden mahdollisuuksia paljon nykyistä paremmalla tavalla. On lähestulkoon käsittämätöntä, että lapset eriytetään kielen perusteella jo vaippaikäisistä alkaen.
Oman lapsen myötä tämä kaikki paljastui itselleni. Jo neuvolassa muodostetaan ryhmät, kielen perusteella. Sama jatkuu kaikessa vauvoille tarkoitetussa toiminnassa. Kerhot, muskarit ja avoimet päiväkodit ovat kaikki yksikielisiä.
Varhaiskasvatus ei tuo parannusta tähän asiaan. Kielikylpyopetusta on Vaasassa tarjolla harvoille valituille, vain muutamasaa päiväkodissa. Kielikylpyopetuksen voi aloittaa 5-vuotiaana, eli tarkoittaa suurimmalle osalle lapsista tutun päiväkodin vaihtamista uuteen. En näe mitään syytä, miksei saman katon alla voisi toimia molemmilla kielillä olevia ryhmiä. Näin toisesta kotimaisesta kielestä, olisi se sitten suomi tai ruotsi, tulisi alusta asti osa arkea. Myös kielikylpyopetusta tulisi tarjota laajemmalle osalle lapsia ja eri puolilla kaupunkia.
Koulussa tämä sama erittely jatkuu. Polut ovat suomi ja ruotsi, pienelle osalle kielikylpyopetus. Perusopetus tarjoaisi myös mahdollisuuksia parantaa kielitaitoa. Liikunta, kotitalous ja taideaineet voisivat pitkälti olla yhteisopetusta. Samassa koulurakennuksessa voisi aivan hyvin olla eri äidinkieltä puhuvia lapsia.
Tähän kaikkeen kun lisätään seurojen ja järjestöjen tarjoama harrastustoiminta, on eriytyminen valmista. Kun itse tulee kaupungista, jossa lähes koko ikäluokka tuntee toisensa, tuntuu Vaasan maailma surulliselta. Olisi myös mahtavaa taata kaikille lapsille ja nuorille molempien kielten osaaminen.
Niina Laitio on Vihreä kunnanvaltuutettu ja maakuntavaltuutettu Alavudelta, pientilalta lähtöisin oleva “teurastajan pikku apulainen”.
Vihreä täällä hei! Olisiko teillä aikaa puhua vielä vähän lisää lihansyönnistä? Haluan kirjoittaa aiheesta muutaman rivin, vaikka viimeisten viikkojen aikana keskustelu lihansyönnistä onkin kaluttu lähes täysin loppuun. Sivuutan tässä nyt kuitenkin juupas-eipäs -keskustelun lihansyönnistä (itse syön), sen vähentämisestä (itse olen vähentänyt ) ja jopa suomalaisen naudanlihan väitellystä ympäristöystävällisyydestä.
Lihan arvostuksesta haluaisin kuitenkin vähän jutella – nimittäin sitä näkökulmaa en juurikaan ole vielä huomannut sivutun, että mihin on kadonnut turvasta häntään -ajattelu ja mitä kummaa tapahtui sotavuosien jälkeen, kun suomalainen fiksoitui fileeseen ja alkoi jauhaa muut osat jauhelihaksi? Mihin lihan kokonaisvaltainen arvostus katosi? Rikastuimmeko me liian nopeasti?
Itse olen toden teolla havahtunut tähän sen myötä, kun olen elänyt arkea Etelä-Euroopassa ja heikäläisten kanssa Suomessa. Heillä ravintoloissa eläimestä hyödynnetään arvostaen koko ruho, pihvit ovat isoja, kauniita ja maukkaita. Täällä taas ravintolassa pihviä halajava noinniinkun kärjistetysti saa eteensä surullisen 150-grammaisen fileen. Tavallisen suomalaismarketin hyllyllä ei tilanne ole juurikaan parempi. Minä ostaisin onnesta huutaen poskea ja häntää ja kaikkia jännittäviä erilaisia lihaksia, jos niitä vain jostain saisi.
Suomalainen kuitenkin kantaa kotiin jauhelihaa, erilaisia epämääräisiä valmiita suikaleita mielellään vielä jossain kammottavassa marinadissa, ja jonkin verran paistia. Ja sitä iänikuista filettä. Varmasti on niin, että markkinat ratkaisevat ja muutakin lihaa saisi, jos sitä osaisi kuluttaja vaatia. Mutta jotta kuluttaja osaisi niitä vaatia, niitä pitäisi nostaa enemmän esiin medioissa ja kaiken kansan ravintoloiden listoilla. Rump – ja ribeye steakia löysin sentään australialaisen gastropubin listalta eteläisestä Suomesta. Olen onnellisen tietoinen siitä muutos on kenties tapahtumassa, sillä suuri suomalainen lihatalo on avannut verkkoon lihakaupan, josta voi tilata kotiin toimitettuna herkullisia kehonosia poskista häntään. Toistaiseksi kyseinen verkkokauppa palvelee kuitenkin vain pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Seinäjoella, joten esimerkiksi me alavutelaiset joudumme vielä käyttämään vähän mielikuvitusta päästäksemme kiinni näihin herkkuihin.
Mutta, se lihan arvostus. Sanotaan, että suomalainen raaka-aine on maailman puhtainta. Eikö tällöin ole sääli, että arvokas laadukas liha päätyy suurelta osin jauhelihaksi ja eineksiin? Lihansyönnin vähentämisen ohella – kyllä, sanon sen sittenkin, sillä onhan tämä nyt aivan holtitonta jo aivan terveydenkin näkökulmasta – meillä on suuria tekoja tehtävissä ihan vain siten, että syömme laadukkaampaa lihaa. Minulle laatu tarkoittaa myös sitä, että mahdollisimman tarkoin hyödynnetään koko eläin. En tarkoita, että kaikkien meidän pitäisi opetella rakastamaan sisäelimiä ja kokata joka sunnuntai Trippa alla Romanaa (osapuilleen siinä kulkee muuten minunkin henkilökohtainen rajani), mutta fakta on, että lähes jauhelihan hinnalla voisi saada niin paljon parempaa lihaa. Aina parempi, jos vielä mahdollisimman luomuna ja mahdollisimman läheltä. Mieti siis mitä syöt, ja sen jälkeen arvosta sitä. Arvostat samalla itseäsi.
Henna Rantasaari on Seinäjoella asuva Vihreä kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, opettaja sekä äiti.
Poliittisessa keskustelussa väärinymmärtäminen on yleistä, joskus jopa tahallista. Kärjistäminen kuuluu politiikan kielenkäyttöön ja onhan se välillä ihan hauskaakin. Keskustelussa kannabiksesta ja muista huumeista on kuitenkin ymmärrys välillä karannut jo tosi kauas.
Mielestäni ja myös vihreiden virallisten linjausten mukaan huumeiden myymisen ja välittämisen tulee edelleen olla rikollista ja rangaistavaa. Emme siis ole laillistamassa huumeita, tai esittämässä niitä jauhelihan korvikkeeksi, kuten hurjimmissa visioissa on jo epäilty.
Termit eri päihdepolitiikan vaihtoehdoista menevät keskustelussa usein sekaisin, jolloin väärinkäsityksiä syntyy. Käytön rangaistavuudesta luopuminen on eri asia kuin laillistaminen. Nykyinen politiikka ei selvästikään toimi, koska huumeiden käyttö lisääntyy koko ajan. Ja samalla lisääntyvät muut lieveilmiöt, joita huumeidenkäyttöön liittyy.
Jotain on siis tehtävä. Koska mielelläni perustan päätökseni tutkimukseen, teen niin tässäkin tapauksessa. Niin Maailman terveysjärjestö WHO kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL sekä lukuisat muut päihdepolitiikan asiantuntijatahot ovat sitä mieltä, että käytön rangaistavuudesta tulisi luopua. Tutkimusten mukaan rangaistavuudesta luopuminen ei lisää käyttöä vaan helpottaa haittojen vähentämistä ja terveysongelmiin puuttumista.
Ja sitten niitä termejä. Käytännössä Suomessa puhutaan tällä hetkellä kolmesta eri vaihtoehdosta: depenalisaatiosta, dekriminalisoinnista ja laillistamisesta. Itse pidän parhaana vaihtoehtona depenalisaatiota, jolloin huumeiden hallussapito ja käyttö ovat edelleen kiellettyjä, mutta niistä ei seuraa rikosoikeudellisia toimenpiteitä. Samankaltaisesta tilanteesta on kyse esimerkiksi kun jalankulkija kävelee päin punaista tai pyöräilijä käyttää jalkakäytävää pyöräilyyn. Kiellettyä, mutta käytännössä rangaistuksia ei jaeta. Huumeiden kasvattaminen, myyminen ja välittäminen olisivat edelleen rikollista ja rangaistavaa toimintaa.
Vihreiden virallinen linja on käytön dekriminalisointi, jolloin huumeiden käyttö ja pienten määrien hallussapito sallittaisiin luopumalla niiden rangaistavuudesta. Ero depenalisaatioon on pieni, ehkä enemmän periaatteellinen. Äärimmäinen keino olisi laillistaminen, mikä tarkoittaisi huumeiden käytön vapauttamista ja saatavuuden järjestämistä samaan tapaan kuin alkoholin tai lääkkeiden. Toistettakoon nyt vielä, että tätä me vihreät emme halua. Sakko tai vankeus eivät auta päihdeongelmaista.
Huumeiden käyttöön tulisi puuttua enemmän sosiaali- ja terveydenhuolloin keinoin, ei niinkään rangaistuksilla. Pelkkä riski rikosrekisterimerkinnän saamisesta voi pitää päihdeongelmaisen kaukana viranomaisista ja siksi hoitoonohjaaminen on hankalaa. Jos huumeiden käytöstä ei rangaistaisi, vapautuisi myös poliisin resursseja pois käyttörikoksista käytettäväksi esimerkiksi huumeiden ympärillä pyörivän järjestäytyneen rikollisuuden ja huumeiden maahantuonnin pariin.
Huumeisiin liittyviä ongelmia ei tietenkään ratkaista pelkästään poistamalla rangaistukset. Edelleen tarvitaan hyvää ennaltaehkäisevää työtä. Ensisijaisesti tulisi vaikuttaa nuoriin, jotta he eivät käyttöä aloittaisi. Viestin ja uutisoinnin tulee edelleen tukea sitä, että huumeiden käyttö on kiellettyä.
Henna Rantasaari Kaupunginvaltuutettu, Kaupunginhallituksen jäsen (Vihr.) Seinäjoki
Tuomas Ojajärvi on Vaasan Vaalipiirin Vihreiden puheenjohtaja, Vihreä kaupunginvaltuutettu Seinäjoella sekä kolmen lapsen isä.
Jokin aika sitten tuli vanha tuttava vastaan vihaisesti kaupassa. Kertoi olevansa tuohtunut hallituksen aikeista nostaa polttoaineverotusta. Keskustelun lomassa ilmeni, että tuttava asui edelleen samassa paikassa noin 500 metrin päässä kaupasta ja töihinkään ei ollut matkaa kuin alle kilometri. Nämä matkat tuttava myönsi kulkevansa lähinnä autolla ja myönsi, ettei osannut perustella järkevin syin tätä auton käyttöä. Valittelipa myös, että onhan tässä vähän viime vuosina kunto heikentynyt.
Myönnän itsekin syyllistyväni siihen, että aivan liian lyhyitä matkoja tulee ajettua autolla. On muka kiire, huono sää, liian paljon kauppatavaroita kannettavana jne. jne. Aina löytyy sopiva selitys valehdella itselleen laiskuutta ja mukavuuden halukkuutta, että voi lähteä autolla pyörän tai kävelyn sijaan.
Tätä mukavuudenhalua on varmasti melko iso osa Suomen yksityisautoilusta. Liikenneviraston selvitys kertoi vuonna 2016, että automatkoista yli neljännes on alle kolme kilometriä ja lähes puolet jää alle viiteen kilometriin. Uusia tilastoja en löytänyt, mutta en jaksa uskoa, että hirveän paljon muutosta ainakaan parempaan olisi kolmessa vuodessa tullut.
Tämä mukavuudenhalu aiheuttaa sen, että yhä useampi suomalainen on jo nuoresta pitäen huonokuntoinen. Liikkumattomuus aiheuttaa huonon kunnon lisäksi monenlaisia muita terveysongelmia ja edistää työkyvyn heikkenemistä. Erilaisten laskelmien mukaan liikkumattomuuden kokonaiskustannukset Suomessa ovatkin jopa 4 miljardia euroa vuodessa.
Samaan aikaan, kun olemme huolissamme nuorten liikkumisen vähenemisestä ja aikuisten sairaslomapäivien lisääntymisestä, käy muutama puolue kiihkeää kamppailua jokaista polttoaineen hinnankorotusta vastaan ja vaalikampanjoita ”autot kuuluvat teille” – sloganeilla. Monissa maakuntakeskuksissa alkaa iso huuto, jos keskustassa jokaisen kaupan eteen ei pääsekään autolla ja mielellään ilmaisella pysäköinnillä. Suurin osa suomalaisista pystyisi säästämään omassa kukkarossa näkyvät mahdolliset polttoaineen hinnankorotukset jättämällä edes ne muutamat lyhyet matkat ajamatta. Samalla parantaisi omaa terveyttään ja hyvinvointia.
Polttoaineen hinnankorotuksia on helppo kritisoida ja poliitikkojen tehdä siitä populistisia avauksia. Asiaa pitää kuitenkin pystyä tarkastelemaan tarpeeksi monelta kannalta. Autoiluun kannustava Suomi maksaakin meille veronmaksajille huomaamatta valtavasti enemmän, kuin mitä mahdolliset polttoaineen hinnankorotukset lyhyellä tähtäimellä. Asennemuutos liikkumiseen pitää saada kuitenkin käyntiin nyt.
Tuttava ei muuten keskustelun jälkeen enää valitellut polttoaineeseen kaavailtua hinnankorotusta vaan jäi pohtimaan, että ehkäpä se viimein auttaisi jättämään sen auton välillä kotipihaan.
Tuomas Ojajärvi Puheenjohtaja Vaasan vaalipiirin Vihreät
Tuula Närvä är en Grön politiker och Folktingsledamot, FöM/ specialplanerare och mor till tre.
Jag har följt med de senaste veckornas matdiskussion med växande intresse. Lite som skuggteater, där motparten i spelet fattas. Som konsument sitter jag lite förvånad bland publiken.
Matval är personliga och idag finns det möjlighet att välja bland flera alternativ än någonsin. Sortimentet i mataffärerna förnyas då kunderna gör medvetna val och vill prova på nytt. Det skulle vara dålig business att inte höra på kunderna, alltså har vi fått allt bredare sortiment av veganska och vegatariska produkter i mataffärerna.
Klimatmedvetenhet är en megatrend, som inte går att sopa under mattan bara för att någon är rädd för att förnya sig eller tror sig göra förluster i utvecklingen. Då en megatrend och individens personliga val kolliderar med intresseorganisationernas motstånd, väcks det känslor. När politiker ännu blandar sig med en enskild skolas sätt att tillämpa på läroplanen kring temat eller vill påverka matsedeln på ett universitetscafe, blir det hela mycket tydligt: den som skriker högst, har mest att förlora i makt och pengar.
Producenter kämpar med höga kostnader och låga producentpriser, alltså är det i hela samhällets intresse att hitta lösningar för bättre lönsamhet. Jag har svårt att tro producenterna vill påtvinga kunderna något som de inte vill ha, det skulle vara en alltför stor risk i en annars svår marknadssituation. Stöd däremot kan tänkas vara välkommet, för att anpassa sig till ändringar på marknaden, förnya sortimentet på samt produktionssätten. Intresseorganisationernas och politikernas massiva kampanj mot en megatrend är däremot inte till någon hjälp.
Som trädgårdmästare uppskattar jag högt den närproducerade, gärna ekologiska maten och förstår djurens betydelse i ekologisk produktion. Förbud och tvång är inte mig i smaken, folk har rätt till sina egna val och inte ens den mest klimatmedvetna behöver alltid vara perfekt.
Intresseorganisationernas försök att göra konsumtionen av nötkött till något slags medborgarskyldighet väcker motstånd. Det är min sak att bestämma, vad jag har på tallriken. Jag vill kunna göra klimatsmarta val, för då man blir medveten om klimatändringens följder, känns det inte längre bra att välja så det ställer till med skada för kommande generationer. Ansvarskänslan är mycket starkare, än uppmaningen om att stöda via konsumtion en branch som inte vill förnya sig.
Producenter på fältet kommer ut med fina nya klimatvänliga produkter och jobbar ihärdigt med produktutvecklingen varje dag. Diskussionen skulle gärna få handla om framtidsvisioner och fakta om dagens klimatvänliga lösningar, istället för bakåtsträvande propaganda.
Ruoka, raha ja valta
Olen seurannut viime viikkojen ruokakeskustelua kasvavalla kiinnostuksella. Se muistuttaa varjoteatteria, tosielämän vastapuoli puuttuu. Kuluttajana jään hämmästyneenä katsomoon.
Ruokavalinnat ovat henkilökohtaisia ja tänä päivänä vaihtoehtoja on enemmän kuin koskaan. Ruokakauppojen valikoimat uudistuvat tietoisia valintoja tekeviä ja uutuuksista kiinnostuneita kuluttajia kuunnellen. Olisi huonoa bisnestä olla kuulematta asiakkaita, joten kauppoihin on tullut yhä enemmän vegaanisia ja kasvistuotteita.
Ilmastotietoisuus on megatrendi, joka ei katoa vain siksi, että joku pelkää uudistumista tai tekevänsä tappioita markkinoiden muuttuessa. Megatrendin ja henkilökohtaisten valintojen törmätessä edunvalvontajärjestöjen vastustukseen nousee tunnereaktioita. Kun siihen päälle vielä poliitikko sekaantuu yksittäisen koulun tapaan toteuttaa teemaan liittyvää opetussuunnitelmaa tai haluaa vaikuttaa yliopistokahvilan ruokalistaan, asia tulee hyvin näkyväksi: kovinta ääntä pitää se, jolla on eniten rahaa ja valtaa hävittävänään.
Tuottajat kamppailevat korkeiden kustannusten ja alhaisten tuottajahintojen ristipaineessa, joten on koko yhteiskunnan intressissä löytää ratkaisuja parempaan kannattavuuteen. On vaikea uskoa, että tuottajat haluaisivat myydä sellaista, jolle ei ole kysyntää, se olisi liian suuri riski muutenkin hankalassa markkinatilanteessa. Tuki tuotannon sopeuttamiseen muuttuville markkinoille sekä lajikkeiden ja tuotantotapojen uudistamiseen lienee kuitenkin tervetullutta. Edunvalvontajärjestöjen ja poliitikkojen massiivinen kampanja megatrendiä vastaan ei tässä ole avuksi.
Puutarhurina arvostan suuresti lähituotettua, luomua ruokaa ja ymmärrän eläinten merkityksen luomutilalla. Kiellot ja pakko eivät ole makuuni, ihmisillä on oikeus omiin valintoihinsa eikä edes kaikkein ilmastotietoisimman tarvitse olla aina täydellinen valinnoissaan.
Etujärjestöjen pyrkimys tehdä naudanlihan kulutuksesta jonkinlaista uutta kansalaisvelvollisuutta herättää kuitenkin vastareaktion. On minun asiani päättää, mitä lautasellani on. Haluan tehdä ilmastoystävällisiä valintoja koska ymmärrettyäni ilmastonmuutoksen merkityksen, eivät tulevia sukupolvia vahingoittavat valinnat ole enää tuntuneet oikeilta. Tämä vastuun tunne on paljon vahvempi, kuin lobbareitten vaatimus tukea kulutuksen kautta uusiutumishalutonta alaa.
Tuottajat kentällä tuovat markkinoille uusia hyviä ja ilmastoystävällisiä tuotteita ja tekevät tuotekehitystyötä joka päivä. Keskustellaan siis alan tulevaisuuden visioista ja tarjotaan faktatietoa jo tehdyistä kestävistä ratkaisuista, taaksepäin katsovan propagandan sijasta.
