2020 voidaan merkitä historiaan vuotena, jonka keston ja tapahtumien määrän voisi mitata vuosikymmenissä, ei kuukausissa.

Tavallisesti kertoisin tässä kolumnissa kaikista niistä ihmisoikeusrikkomuksista, joita on tapahtunut edellisen kolumnini julkaisuun jälkeen. Kertoisin, kuinka Kiinassa miljoonia uiguureja on yhä vangittuina keskitysleireillä ja pakkotyöleireillä, kuinka Valko-Venäjän mielenosoittajat ovat joutuneet poliisiväkivallan uhreiksi ja kuolleita on seitsemän, tai kuinka poliittinen, etenkin äärioikeistolainen, väkivalta on lisääntynyt uhkaavasti vuoden aikana – niin paljon, että jopa meidän lintukoto-Suomessa on poliittisesti aktiivinen toimija yritetty murhata.

Eikä translain uudistus ole edennyt eteenpäin vieläkään.

Mutta ei, tällä kertaa en puhu ihmisoikeusloukkauksista. Tällä kertaa puhun arvostelusta, fatfobiasta ja siitä, miten raivostuttavan väsyttävää on muistuttaa ihmisille, että ihmisarvo ei ole kiinni rasvaprosentista.

Juhlimme luokkatoverien kanssa hyvin pienellä porukalla (meitä oli yhteensä viisi) valmistumistamme tässä muutama viikko sitten. Yksi heistä oli tuonut mukaansa oman kaverinsa, ja heti alusta asti oli selvää, että me emme tulleet toimeen tämän kaverin kanssa. Eräässä vaiheessa iltaa hän esitti minulle kysymyksen: häpeänkö ikinä sitä, että olen niin isokokoinen. Hän jopa kehtasi levittää käsiään sanan isokoinen kohdalla.

Mykistyin enkä tiennyt mitä vastata. Kuinka paljon uskaltaisin paljastaa itsestäni asioita sellaiselle ihmiselle, jonka olen tuntenut vasta parin tunnin ajan? Kuinka paljon voisin avata yksityisiä asioitani ihmiselle, joka ei nähnyt minussa oikeaa ihmistä, ainoastaan kokoni? Silloin vastasin jotain omasta mielestäni nokkelaa, mutta kysymys jäi vaivaamaan minua viikoiksi, ja joka kerta kun ajattelin sitä, suutuin enemmän. Sen sijaan, että hän olisi nähnyt minussa elävän ihmisen, jolla on vilkas sosiaalinen elämä ja kädessään tutkintotodistus unelma-alalleen, hän näki vain kehoni ja sen koon ja muodon.

Minä olen ollut koko elämäni, taaperosta asti, lihava. Minä olen myös koko elämäni joutunut kuulemaan kehotuksia, kuinka minun ei kannata syödä kuin yksi lautasellinen, ettei muut katso pahalla. Kuinka kannattaa syödä hyvin, hyvin hitaasti ja mahdollisimman vähän, tai kuinka kello kuuden jälkeen ei saa syödä tai juoda muuta kuin vettä. Kun muut lapset saivat olla rauhassa, minun kehoani arvosteltiin ja kommentoitiin, joskus kehonosiani jopa hytkyteltiin ja vitsailtiin, että kyllä on lapsi ollut ruoka-aikana kotona. Ruoka on kehon polttoainetta, mutta nopeasti siitä tuli häpeän ja itseinhon lähde.

Aikuistumisen mokomat kommentit ja naljailu on jätetty lähes kokonaan menneisyyteen, mutta sen sijaan kehonkokoni rinnastetaan ammattitaitoon ja osaamiseen. Eräs sukulainen jopa heitti, että minun pitäisi laihduttaa kunnolla, että saisin paremmin töitä – huolimatta siitä, että tuolloin tein kahta harjoittelua enkä edes hakenut töitä. Jo kertyneellä, yllättävän monipuolisella työhistoriallani ei ollut väliä, sillä minä olin, olen, lihava.

Kun maailma muuttui ja kansalliset poikkeustilat pätkäistiin päälle, ihmissuhteiden ja sosiaalisuuden ylläpito jäi pitkälti sosiaalisen median varaan. Yhtäkkiä käsissä olikin enemmän vapaa-aikaa kuin mihin oli tottunut, joten tekemisen tarve oli suurempi kuin koskaan. Juurikin tähän tarpeeseen syntyi roppakaupalla uutta treenaus-, fitness- ja laihdutussisältöä, eikä lukuisilta kotikuntoiluhaasteilta voinut välttyä. Samaan aikaan kävimme, ja käymme yhä, läpi sellaistakin maailmantilanteesta johtuvaa stressin ja ahdistuksen kriisitilaa, jota meidän kehomme ei ole suunniteltu kokemaan. Silloin ja muulloinkin on täysin luonnollista, että paino muuttuu ja elää.

Joulukuun pyhät lähestyvät vauhdilla, ja niiden mukana pyhäruoat ja -herkut ja kaikki muut kauteen kuuluvat ruokalajit. Vaikka iso osa tämän vuoden juhlapöydistä onkin virtuaalisia, joutuu pelkäämään ja kuulemaan kommentointia syömisestä ja kehosta joka tapauksessa. Toivoisinkin, että joulurauhan lisäksi julistettaisiin solidaarinen kehorauha, ja ikävät kommentoinnit, huomautukset sekä mukanokkelat vitsit toisten kustannuksella pidettäisiin pelkkinä mölyinä mahassa.

Vaikka painonnousun pelosta on jälleen kerran tehty uusi trendi, ei kehon koko tai paino määritä kenenkään ihmisarvoa tai sitä, millaista tai kuinka rikasta elämää elää. Painonnousu näytetään yhtenä kamalimpana asiana, mitä ihmiselle voi tapahtua. Minussa se herättää vain yhden kysymyksen:

Jos minun kehoni on sinun painajaisesi, mikä minä olen sinulle?

Kirjoittaja Aisha Benahmed on seinäjokelaislähtöinen vihreä aktiivi joka toimii Tampereen vihreiden nuorten hallituksessa

Tämä kirjoitus ilmestyy pian itsenäisyyspäivän jälkeen. Itselleni hyvin tärkeä päivä. Maamme itsenäisyys on verellä ja hiellä ansaittu ja varmistettu. Siitä on kasvanut vahvan kansallisidentiteetin omaava maa, josta on syytä olla ylpeä.

Jälleen muistamme veteraaneja, ansaitusti. Liput liehuu saloissa ja sosiaalisessa mediassa suomen värit värjää profiilikuvat. Muistellaan sotien ja vaarojen vuosia.

Varjoon jää kuitenkin jotain, mikä ei useinkaan pilkahda esiin. Meidän kulttuurin kasvu. Miten identiteettimme alkoi kasvaa usean suurvallan pelinappulasta kohti jääräpäistä kansaa.

Suo, kuokka ja Jussi… Perkele.

Kielemme uudistaja Elias Lönnroth laittoi alkuun suuren voiman. Ei tosin yksin, mutta oli näkyvä henkilö tässä. Tätä voimakasta aaltoa joka kasvoi kansallisidentiteetiksi kasvatti monet taiteilijat ja kultturellit ihmiset. Alkoi syntyä ajatus siitä, että olisimme joskus itsenäinen maa. 

Kulttuuri syntyi ja synnytti meille identiteetin. Tunteen, että olemme muuta kuin Venäjän pieni pitäjä, tai Ruotsin entinen siirtomaa tai Ranskan ja Preussin pelinappula euroopan valtapelissä. Ilman tätä identiteettiä, ei sinne rajalle olisi mennyt rautaa. 

Aleksis Kivi. Jean Sibelius. J.L Runeberg. Helene Schjerfbeck. Elias Lönnroth. Irwin Goodman. Katri Helena. Tapio Rautavaara. Juice Leskinen. Väinö Linna. Eero Nelimarkka. Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Varmasti tuttuja nimiä.

Antamalla mahdollisuuden itseilmaisuun, luodaan kulttuuria ja identiteettiä. Tänä maailman aikana, joka on nopea ja globaali, taidamme tarvita yhtä paljon sitä tunnetta omasta maasta, kuin silloin kun ajatus siitä syntyi. Tarvitsemme kodin, jonkin paikan johon juurtua. Panostaminen kulttuuriin on isänmaallista.

Pidetäänhän jatkossakin huolta siitä, että meillä syntyy kulttuuria joka kasvattaa meidän identiteettiä ja kertoo maailmalle miten hieno maa meillä täällä on. Se kertoo samalla, että sinne rajalle löytyy sitä rautaa, jos tulee tarve. Perkele!

Kirjoittaja Marko Perälä on Vaasanseudun vihreiden puheenjohtaja

Tilastojen mukaan ansiopäivärahan lisäpäivien poistaminen synnyttää 10 000 työpaikkaa. Mukava ajatus, mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Lähellä eläkeikää uuden työpaikan saaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin nuorempana, se on fakta.

Ennen koronaa tilastoista näki että keskimääräinen työttömyysaika oli parikymppisillä 20 viikkoa, ja minun ikäluokallani vajaa viisikymppisillä jo 60 viikkoa. Viikkojen määrä nousee tasaisesti iän kertyessä, ja kuusikymppisenä viikot nousee suhteessa reilusti enemmän eli 108 viikkoon.

Moni sanoo että tuo suuri nousu johtuu eläkeputkesta, pieni osa varmasti kyllä, mutta suurimmat syyt työttömyydelle on myös tuossa varttuneemmassa ikäluokassa osatyökykyisyys, työkyvyttömyys ja toisaalta se että työnantajat ottavat mieluummin nuoremman kuin vanhemman työntekijän, ja se että työpaikkoja ei vain riitä kaikille.

Ikävalikoinnin esiintyminen on toisaalta ymmärrettävääkin. Joissain töissä iän ja pitkän työuran tuoma kokemus on etu, ja joissain halutaan uutta näkemystä, tuoretta koulutusta ja nuorennusta henkilöstöön. Hyvähän se on vastavalmistuneidenkin töihin päästä.

Työnantajalla on aina oikeus valita omasta mielestään paras henkilö tarjoamaansa työpaikkaan, se joka palkan maksaa, se päättää. Jostain kumman syystä tuntuu että julkisessa keskustelussa tästä käytännöstä syyllistetään työnhakijoita, vaikka heidän valtansahan loppuu siinä kohdassa kun ovat hakemuksen työnantajalle lähettäneet.

Asiantuntija, professori Helsingin Yliopistolta, Roope Uusitalo kertoo että tämä työpaikkojen syntyminen eläkeputken poiston jälkeen johtuu pääosin siitä että lähellä eläkeikää oleviin ei kohdistu niin paljon irtisanomisia ”eläkejärjestelyin” ja henkilöstön vähennys hoidetaan toisella tavalla. Mysteeri minulle on se että mitä ne toiset tavat ovat jotka eivät aiheuta irtisanomisia lainkaan. Onko niin, että työnantajat tekevät ”eläkejärjestelyjä” turhaan kuusikymppisille ihan vain sen takia että eläkeputki on siinä odottamassa? Minua mietityttää myös se, että jos yrityksessä on tarve vähentää henkilöstöä, tavalla tai toisella, miten millään tavalla työpaikkoja voisi syntyä lisää?

Jos on sata työpaikkaa olemassa, ja on tarve vähentää kymmenen työpaikkaa, voidaan irtisanoa kymmenen vanhinta työntekijää koska heitä odottaa ihanan huoleton eläkeputki, tai voitaisiin irtisanoa vaikka kymmenen nuorinta työntekijää koska heillä on todennäköisintä saada nopeiten uusi työpaikka. Mutta oli miten oli, kymmenen työpaikkaa häviää tuosta kyseisestä yrityksestä. Yhtään uutta ei sinne synny riippuen irtisanooko nuoret vai vanhat.

Mutta jos niistä nuorista vaikka 8 saa uuden työpaikan muutamassa kuukaudessa, onko nyt syntynyt 8 uutta työpaikkaa? Ei. Niiden kahdeksan työpaikan syntymiseen ei mitenkään ole ollut vaikuttamassa se että yrityksestä X on irtisanottu 10 työntekijää. Jos juuri näitä työnhakijoita ei olisi ollut hakemassa kyseisiä uusia työpaikkoja, ne olisi annettu joillekin muille kahdeksalle työttömälle tai työpaikan vaihtajalle.

Joku ristiriita tässä jutussa nyt on. Miksi tilastot sanovat että syntyy työpaikkoja, mutta minun maalaisjärkeni sanoo että ei synny?

Työmarkkinaosapuolet eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä mitä sitten kun eläkeputki poistetaan. Molemmat ovat siis yksimielisiä siitä että eläkeputki pitää poistaa. Asia jää nyt hallituksen päätettäväksi, ja luultavasti myös hallitus on samaa mieltä että eläkeputki poistetaan.

Ministeri Haatainen sanoi asiasta että ketään (kuusikymppisiä työttömiä) ei jätetä tyhjän päälle vaikka putki poistuu, jotain pitää olla tilalle. Hän sanoi myös että asian valmistelee monta eri ministeriötä joita asia koskee. Toivottavasti tulevissa lakimuutoksissa otetaan aidosti vähävaraisten ihmisten asema huomioon. Siinä kuin lapsiköyhyys, myös vanhusköyhyys on lisääntynyt viime vuosina, nyt on tilaisuus tehdä hyviä lakeja joilla ei ainakaan lisätä eläkeläisköyhyyttä.

Ja kun aina sanotaan että jos jotain asiaa arvostelee, pitää olla itsellä ehdotuksia. Minun ehdotukseni ongelmaan on se, että poistetaan eläkeikää lähestyvien työntekijöiden työnantajakuluja reilusti, jopa kokonaan, viimeisten 3-5 vuoden ajalta ennen henkilön eläkeikää. Eli jokaisen henkilökohtaisen eläkeiän mukaan, ja raskasta ruumiillista työtä tekevillä pidempi aika kuin kevyttä toimistotyötä tehneille. Tämän lisäksi luonnollisesti koko työuraa koskevat työkykyä ylläpitävät toimet pitää saada tehokkaammiksi. Ennaltaehkäisy on aina edullisinta kaikille osapuolille.

Toinen hankala ongelma; että miten ehkäistään vaikeasti työllistyvässä iässä olevien työttömien eläkeläisköyhyys. Sillä että valtio ja kunnat sitoutuvat työllistämään kuusikymppisiä ihmisiä ihan oikeasti töihin, ei vain puolen vuoden palkkatukityöhön, vaan vähintään pariksi vuodeksi niin että sen päättymisen jälkeen 500 päivää ansiosidonnaista riittää ilman lisäpäiviä eläkkeeseen asti. Jos jää työttömäksi 55-60 vuotiaana, pitää olla tehostettua apua työllistymiseen, jos siitäkään huolimatta ei pääse töihin vapaille markkinoille, pitää saada takuutyöpaikka siihen asti että eläkeikään on enää se 500 päivää. Eli ei enää lisäpäiviä, eikä eläkeputkea, vaan takuutyöpaikka.

Ja työkyvyttömät sairaseläkkeelle ajoissa eikä vasta sitten kun ovat vuosia kituuttaneet työmarkkinatuella vailla minkäänlaista toivoa päästä töihin.

Kirjoittaja Johanna Laakso on työvalmentaja sekä kuntavaaliehdokas Kokkolassa

Politiikka on kestävyyslaji. Jos haluaa hakea pikavoittoja tai saada aikaan nopeaa muutosta, kannattaa valita jokin toinen tapa vaikuttaa. Demokratiaan kuuluu moniäänisyys ja kompromissit. Siksi hyvin harvoin saavutetaan sellaista lopputulosta, joka täysin tyydyttää kaikki osapuolia.

Tiesin tämän kaiken, kun aikanaan lähdin mukaan politiikkaan. Toimin aluksi taustatoimijana ja järjestöaktiivina, sittemmin kuntapuolen varavaltuutettuna ja lautakuntalaisena. Silti tämä asetelma uuvuttaa välillä, ja raskaasti. Ihminen on paljon muutakin kuin ajamansa asiat. Ja elämässä eteen tulevat sattumien summat ajavat meidät toisinaan valintojen eteen. Minulle tämä tarkoitti tänä vuonna kaikista Vihreiden järjestötoiminnan luottamuspaikoista luopumista.

Olen nainen, äiti, tytär, sisko ja vaimo sekä monia muita rooleja, joista muodostuu kokonainen identiteetti. Olen hyvin resilientti ihminen, joka näyttää kestävän keskimääräistä enemmän vastoinkäymisiä. Ei riittänyt, että pandemia sai perheemme juhlavuoden tuntumaan lähinnä kaukaiselta haaveelta. Siihen päälle sekä tätini että äitini sairastuivat syöpään. Arjessaan apua ja tukea tarvitseva veljeni muutti Seinäjoelle ja minusta tuli hänen edunvalvojansa. ”Miten voit? Kuinka jaksat? On sinulla kyllä paljon nyt kaikkea. Muista levätä ja huolehtia itsestäsi.” Niin. Miksi minä jaksan ja niin moni toinen murtuu jo vähemmästä?

Olen ratkaisukeskeinen ihminen. Näen enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia, osaan katsoa asioita positiiviselta kantilta ja vahva uskoni asioiden järjestymiseen ei horju yksittäisistä vastoinkäymisistä. Välillä toki murrun tai suutun, itken ja suren. Mutta lopulta taas nousen. Olen pyytänyt ja saanut apua. Vanhemmiten olen oppinut olemaan armollinen sekä itselleni että muille. On tehtävä valintoja ja laitettava asioita tärkeysjärjestykseen. En pyri miellyttämään ketään, mutta en myöskään halua loukata tai olla tieten tahtoen ilkeä. Mieluummin neuvottelen kuin riitelen ja olen oppinut myös olemaan hiljaa, silloin kun asia ei muutu miksikään, vaikka sanoisin mielipiteeni.

Harjoitan myös eskapismia, todellisuudesta pakenemista. Taide saa ihmettelemään ja inspiroitumaan. Metsässä on hyvä keskittyä hengittämään. Kuuntelen ja luen kirjoja sekä katson elokuvia, jotka poikkeavat omasta elämästäni. Dekkarit asettavat omat ongelmat uuteen valoon ja rakkaudentäyteiset elokuvat muistuttavat tunteen palosta. Itkin, kun Wonder Woman taisteli sotatantereella luoteja vastaan yksin raivaten tien perässään tuleville miehille! Olen nähnyt elokuvan kolmesti ja katsoisin sen koska vaan uudestaan. Sankaritarinoissa ratkaisut ovat yksinkertaisia, hyvä ja paha mustavalkoista. Välillä se tuntuu rauhoittavalta, koska se on niin kaukana todellisuudesta.

Demokratia on hauras, kuten olemme viime aikoina saaneet huomata. Suuri osa ihmisistä on melko pihalla siitä, miten demokratia toimii ja miksi tarvitsemme moniäänisen, moninaisen yhteiskunnan. Huudetaan vain omaa totuutta kuulematta ja näkemättä muita. Odotetaan nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. En lähtenyt politiikkaan mukaan poteroituakseni tai hakeakseni konflikteja. Lähdin mukaan ratkaisemaan asioita. Lähdin keskustelemaan, kuuntelemaan, oppimaan ja löytämään yhteisiä kompromisseja, jotta myös lapsillamme olisi hyvä elää täällä. Jotta hyvinvointiyhteiskuntamme säilyisi ja ihmiset voisivat luottaa tulevaan.

Jotta minun kaltaiseni perheenäidin ääni kuuluisi ja jotta voisin ajaa niiden heikompien asiaa, joiden oma ääni ei riittävästi kanna.

Olkoonkin ylevää tai naiivia, mutta haluan, että toivo palaa yhteiskuntaan. Haluan, ettei yksikään nuori tipahda turvaverkon tuolle puolen, eikä yksikään vanhus kuole yksin. Siksi olen edelleen mukana tällä maratonilla. Ymmärrän, etten voi yksin tehdä paljoakaan, mutta olen oppinut, että kaiken tämän mölinän keskellä on ihmisiä yli puoluerajojen, jotka aidosti haluavat samoja asioita. Siksi jaksan ja siksi olen jälleen ehdolla kuntavaaleissa.

Anna Granlund on varavaltuutettu ja pitkäaikainen vihreä aktiivi Seinäjoelta

Maalla on lapsen hyvä kasvaa! Luonto on lähellä ja kotipihassa voi leikkiä turvallisesti. Ei ole niin paljon kaupungin vaaroja, eikä saasteita. Vastustuskyky vahvistuu pihapiirin metsäkuntasta. On ihana pieni päiväkoti ja koulu, jossa ryhmäkoot eivät ainakaan ihan vielä ole jättimäisiä.

Mutta ei ole sellaista kultapilveä, ettei siinä olisi myös ihan vähän kakkaa reunassa. Yleisenä esiintyvä ahdasmielisyys ja konservatiivisuus pistävät todella aina esiin noustessaan miettimään sitä, onko tämä hyvä kasvuympäristö sittenkään. Lapsia ei pienissä yhteisöissä mitenkään voi suojella ympäriltä jatkuvasti esiin tulevilta asenteilta, ja niiden vaikutuksilta. Yksi merkittävässä roolissa oleva henkilö voi saada aikaan paljon, hyvässä tai pahassa.

Haluaisin kasvattaa lapsia, jotka hyväksyvät erilaisuuden sekä haluavat edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Monessa mielessä maaseutu on turvallinen kasvuympäristö verrattuna kaupunkiin, toki monet vaarat vaanivat nykyään yhtä lailla molemmissa. Henkisesti maaseutuympäristö ei kuitenkaan välttämättä ole turvallisin. Uskonto on liian usein lyömäase, rasismi kukoistaa ja sukupuolistereotypiat voivat vahvasti. Näiden kaikkien voimalla ollaan joskus henkisesti väkivaltaisia, eikä sitä usein tunnisteta. Ja jos tunnistetaan, ei uskalleta puuttua, ehkä oman leimaantumisen pelossa.

Toisaalta juuri meitä vihreitä tarvitaan muuttamaan näitä asioita, tuomaan edes toista näkökulmaa. Joten ehkäpä minuakin tarvitaan täällä kotikylässäni ja nykyisessä kotikaupungissani, johon  tämä asuttamani kyläpahanen on liitetty jo yli vuosikymmen sitten. Mutta voinko tälle muutostyölle uhrata niin isoa asiaa kuin lasteni hyvinvointia? Saavatko he kasvaa rauhassa omana itsenään?

Valitettavasti näitä asioita on pakko miettiä, koska ihmiset tuntuvat usein viis veisaavan siitä, miltä muista tuntuu, vaikka kyseessä olisivat lapsetkin. Vastakkainasettelu tuntuu vahvistuvan jatkuvasti. Itse voin valita ystäväni ja seurani, ja onnekseni ympärilläni ja yhteystiedoissani onkin monia minua tukevia ihmisiä ympäri Suomen. Lapsi ei kuitenkaan voi valita itse yhteisöään.

En ihmettele, että vähemmistöihin kuuluvat valitsevat usein asuinpaikakseen muun kuin maaseudun, sillä ehkä isommissa kaupungeissa on edes vähän helpompi hengittää. Monet poismuuttaneet, ulkopuolisuuden tunteita kokeneet nuoret, ahdistuvat pelkistä käynneistä kotinurkilla. 

Vihreät on nuorten keskuudessa ollut jo hetken suosittu puolue, joissain mittauksissa jopa suosituin. Vihreät on tulevaisuuspuolue, jonka keskeisiä arvoja ovat esimerkiksi vapaus ja tasa-arvo. Jos haluamme nuorten pysyvän tai muuttavan pikkukaupunkeihin ja maaseudulle, olisi myös vihreille arvoille oltava enemmän tilaa. Myös vähemmistöihin kuuluvien lasten tulee saada kasvurauha, tasa-arvotyö pitää ottaa tosissaan pienimmissäkin kunnissa, jokaisen osallisuuden toteutumista on vahvistettava. 

Pitää olla kaikkien kaveri ja ketään ei saa kiusata, sanoi Ulla-mummu joka kerta kun saatteli minua kouluun. Yritän uskoa, että ne arvot kantavat tulevaisuudessakin ja vielä minunkin lapsiani. Minuakin ne yhä kantavat yrityksissäni muuttaa Järviseutua ja ehkä vähän muitakin seutuja, ja siksi olen valinnut puolueekseni juuri Vihreät. Lopulta kyse on yksinkertaisista asioista ja arvoista, jotka monet jakavat. Näytetään se siis joka puolella ja joka tasolla.

Kirjoittaja Jenni Kuisti on alajärveläinen kuntavaaliehdokas, sekä Etelä-Pohjanmaan vihreiden varapuheenjohtaja

Olen kuullut erään poliittisen puolueen edustajan todenneen, että kyllä suomalainen jo intuitiivisesti tunnistaa kuka kadulla vastaantuleva on suomalainen.

Onko
suomalaisuuteen katsominen tosissaan näin mustavalkoista?

Mikäli
maailma olisi näin mustavalkoisesti rakennettu esimerkiksi minä,
kahden kulttuurin kasvatti, en kuuluisi (todennäköisesti)
mihinkään.

Minulta
on lukuisia kertoja tuntemattomat ihmiset kysyneet mistä olen
kotoisin ja kauanko olen asunut Suomessa. Mitä vanhemmaksi olen
tullut, sitä useammin olen saanut osakseni palautetta siitä, miten
edustan onnistunutta kotouttamispolitiikkaa: osaanhan kommunikoida
molemmilla kotimaisilla kielillä ja minulla on hyvä positio
työelämässä. Kotouttaminen voi siis onnistua ja ihminen voi
kotoutua täydellisesti suomalaiseen yhteiskuntaan. Minä olen siitä
hyvä esimerkki – vai olenko?

Turkkilaisen
minusta tekee ulkonäköni ja nimeni mutta suomalaisen minusta tekee
se, kuka minä olen.

Toisinaan
oikaisen väärinymmärryksiä ja kerron, että itseasiassa minä en
ole kotoutuja, sillä äitini on suomalainen ja isäni on
turkkilainen. Olen syntynyt Vaasassa ja elänyt koko elämäni
Suomessa. Suomi on äidinkieleni enkä edes osannut turkin kieltä
ennen kuin aloitin itsenäisen opiskelun aikuisiällä.

Toisinaan
taas minuun iskee voimattomuus. Sopeudun ihmisten olettamuksiin ja
ennakkoluuloihin.

Minut
nähdään ja koetaan ulkomaalaisena omassa kotimaassani.

Suomalaisuus
on monimuotoistunut.

Familia
ry:n arvioiden mukaan noin joka kahdeksannessa suomalaisessa
lapsiperheessä toinen vanhemmista on Suomessa syntynyt ja toinen
maahan muualta muuttanut.
Kun toinen vanhemmista on valtaväestöä ja
toinen on maahanmuuttajataustainen, elää lapsi kahden kulttuurin ja
lähes poikkeuksetta kahden kielen välillä.

Kahden
kulttuurin kasvateilla saattaa nimi, ulkonäkö tai kielirikkaus
vaikuttaa siihen, että sosiaalinen ympäristö voi tehdä oletuksen
henkilön kuulumisesta tiettyihin väestöryhmiin, joihin henkilö ei
välttämättä alkuunkaan kuulu tai joihin hän ei identifioi
itseään.

Sosiaalinen
ympäristö siis pahimmillaan edistää suomalaislasten, -nuorten ja
-aikuisten syrjäytymistä vahvistamalla kuulumattomuuden tunnetta
suomalaisessa yhteiskunnassa.

Myös
hallinnollisilla rakenteilla on väliä minuuden kokemuksessa.

Vallitsevat
rakenteet eivät ole edistämässä myönteisen minäkäsityksen ja
yhdenvertaista suomalaisuuden tunnetta kahden kulttuurin kasvateille.
Suomessa voi valita ainoastaan yhden kielen viralliseksi
äidinkieleksi huolimatta siitä, että lapsi omaksuisikin kotona
kaksi kieltä yhdenvertaisesti. Tutkimukset painottavatkin sitä,
että monikielisissä perheissä on tärkeää, että molemmat
vanhemmat puhuisivat omalla äidinkielellään lapselle. Kunpa
Suomessa siis voisikin valita esimerkiksi viranomaisasiointeja varten
yhden “asiointikielen” mutta äidinkieleksi voisikin nimetä
useamman kuin yhden kielen.

Myös
vahvasti kaksikielisellä alueella asuvana ja itsekin
suomenruotsalaisen kanssa lasta kaksikieliseksi kasvattavana
toivoisin, että kaksi- ja monikielisyyden tunnistaminen ja
tunnustaminen mahdollistettaisiin yhteiskunnassamme.

On
aika tunnistaa suomalaiset, jotka voivat olla monikielisiä ja
monietnisiä, mutta yhtä kaikki ovat he suomalaisia.

Emine Ehrström (YTM)
Vaasan kaupunginvaltuutettu

Lisätietoa:

Tilastotietoa
monikielisistä perheistä:

https://www.stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_kat_002_fi.html

https://www.stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_tau_004_fi.html

Familia
ry – Johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja
edunvalvoja http://www.familiary.fi/

“Between stimulus and response there is a space. In that space is our power to choose our response. In our response lies our growth and our freedom.”

– Viktor Frankl

Ihminen on älykäs ja sosiaalinen laumaeläin. Lajityypilliseen käytökseemme kuuluu runsaasti kielellistä kommunikaatiota joka erottaa meidät muista eläinlajeista. Ihminen haluaakin yleensä korostaa älykkyyttä ja harkintakykyä verratessaan itseään muihin eläimiin, mutta on toisaalta myös tutkittu tosiasia että ihmiset tekevät päätöksiä enemmän tunteella kuin järjellä. Alati kasvava ja yhä tärkeämpi osa elämästämme tapahtuu nykyisin internetissä, joissa etenkin sosiaalisessa mediassa kommunikaatio on usein hyvin nopeaa ja reaktiivistä. Mutta tehokkaan kommunikaation kannalta nopeus ei aina ole etu, kiitos ihmisen biologisten toimintarakenteiden. Reagoimme äärimmäisen herkästi tunteella, sillä meihin on sisäänrakennettu monia biologisia suojausmekanismeja, joiden on tarkoitus pitää meidät hengissä kun vaara uhkaa. Joskus niistä todella onkin hyötyä, etenkin jos kohtaamme todellisen hengenvaaran. Mutta modernissa somemaailmassa ne usein vain haittaavat kommunikaatiota.

Tutkijat puhuvat ‘neljän F:n’ “fight-flight-freeze-fawn” -reaktiosta (taistele-pakene-jähmety-liehittele); jossa todellisen tai kuvitellun vaaran uhatessa ihmisaivot sammuttavat kehittyneempään kommunikaatioon kykenevät toiminnot aivojen otsalohkosta, ja toimivat sen sijaan aivojemme alkukantaisemmalla ja syvemmällä tasolla. Pahinta on, ettemme itse silloin useinkaan havaitse harkintakykymme pettäneen, vaan se oivallus tulee, (morkkiksen kanssa) vasta jälkikäteen, kun aivojemme otsalohkon toiminta palaa normaaliksi. Voisi siis melkein sanoa, että maltti asuu aivojen otsalohkossa. Silloin kun se on kotona.

Mitä nopeampitempoisempi somealusta sitä ilkeämpää on kommunikaatio. Tämän huomaa erityisesti Twitterissä, jossa nopeatempoisuudesta palkitaan myös näkyvyydellä algoritmeissä. Mitä nopeammassa keskustelukulttuurissa elämme, sitä enemmän reagoimme tunteella. Sitä “järkevämmältä” tuntuukin reagoida tunteiden ärsyttämänä jo ennenkuin maltti on ehtinyt palata takaisin kotiinsa. Suurten tunteiden vallassa ihminen haluaa taistella, kostaa, riuhtoa. Maailmassa jossa väkivalta on enimmäkseen laitonta mutta silti populaarikulttuurissa hyvin normalisoitu ja jopa romantisoitu, maltin arvo on paikoitellen unohdettu jo kokonaan. Ja tämä on asia josta ei voi vain mitään tiettyä aatetta tai ihmisryhmää syyttää, vaan on asia jossa meillä kaikilla olisi peiliinkatsomisen paikka.

Esimerkkinä vaikka ‘cancel culture’ joka on levinnyt salakavalasti kaikkialle yhteiskuntaan ja poliittisenkin kentänkin laidasta laitaan. Kyse on sosiaalisen laumaeläimen harrastamasta julkisesta häpeärangaistuksesta, joka yleensä seuraa jotain julkista pöyristystä. Tietenkin, jos joku on oikeasti selvästi rikkonut lakia ja/tai moraalia, pöyristyminen on sosiaaliselle eläimelle täysin ymmärrettävää. Mutta samaa ei voi sanoa nykymenosta, jossa pöyristyminen ja sitä seuraava ‘cancellaaminen’ on monille puolin ja toisin yhtä luonnollista kuin hengittäminen, ja toisen ihmisen kylmään ‘cancelointiin’ riittää pelkkä eriävä mielipide.

Yksi kuuluisimmista ja ensimmäisistä ‘cancel culture’ -esimerkeistä oli case Dixie Chiks. Siihen ei tarvittu kuin yksi presidentti George W. Bushia arvosteleva spiikki konserttilavalta Lontoossa ja lumipalloefekti sai fanit, radioasemat ja levy-yhtiöt kotimaan etelävaltioissa yksissä tuumin kääntämään selkänsä yhtyeelle niin että heidän uransa loppui yli viideksitoista vuodeksi. Uudempi esimerkki maailmalta on ihmisoikeusaktivistit ja feministit suututtanut Harry Potterin luoja kirjailija J. K. Rowling, jonka monet pettyneet ja loukatut ihmiset toivoivat transfobisten lausuntojensa vuoksi lakkaavan olemasta. Suomessahan riittää että on punavihreä naisoletettu, niin jo jotkut ovat vihapäissään toivottamassa menolippua Afganistaniin.

Mitä hyötyä lopulta on nettiraivosta? Road ragesta? Kilahtamisesta? Cancel culturesta? Eikö meidän pitänyt olla jo kommunikaatiossa korkeammalla tasolla? Mites se neuvo menikään kun lapsena opeteltiin sivistynyttä kommunikaatiota ja tunnetaitoja: “Suututtaako? Ei se mitään, mutta älä vastaa vielä. Laske ensin hiljaa mielessäsi sataan, ja vastaa vasta sitten.”

Anni Teerikangas
Kirjoittaja on Pietarsaaren vihreiden varapuheenjohtaja sekä eläinvihreät ry:n puheenjohtaja

Tällä hetkellä kuntatalous on täynnä ”valintojen mahdollisuuksia”. Koronan kurittamana talous on valitettavasti pahassa alenevassa syöksykierteessä. Kuntapäättäjät ovat nyt paljon vartioina.

Useilla pienillä maaseutupaikkakunnilla on jo ennen koronaa painiskeltu pienenevän väestöpohjan ja verokertymän kanssa. Mietitään, miten houkutellaan nuoria takaisin opiskelujen jälkeen kotiseudulle, miten saadaan yrityksiin osaavaa työvoimaa ja miten saadaan lapsiperheitä lisää. Mitkä ovat ne vetovoimatekijät, jotka kääntävät sen muuttoliikkeen suunnan kaupungeista maaseudulle, mitä pitää olla, jotta ihminen viihtyy?

Tarpeet
riippuvat paljon ihmisen iästä. Nuoremmat tarvitsevat koulutusta ja
haluavat opiskella, muuttaa paikkakuntaa, nähdä maailmaa eri
kantilta, kuin lapsuudenkodin nurkilta. Vanhemmat, jo perheelliset
kaipaavat palveluja, perhepäivähoitoa, päiväkoteja, kouluja,
terveys- ja neuvolapalveluja, sekä työtä. Vanhusväestön tarpeet
liittyvät myös pitkälti palveluihin, kotihoito-,
terveyspalveluihin ja asiointipalveluihin. Erityisryhmien
palvelutarpeista nyt puhumattakaan. Perustarpeet on syytä saada
tyydytettyä ilman sen suurempaa vaivannäköä. Harva oikeasti on
niin valmis syrjäseudun omavaraisteluun tai ”Linkolamökkielämään”.
Ensinnäkään niitä perikuntien ”Linkolamökkejä” ei saa
ostettua riitaisilta kuolinpesiltä edes rahalla. Tragikoomista etten
sanoisi!

Vetovoimaan
vaikuttaa myös paikkakunnan ilmapiiri. Ilmapiiriin vaikuttaa
puolestaan se, miten uusia ihmisiä tai asioita otetaan vastaan.
Miten uutta kohdataan, kuinka se osataan jäsentää osaksi yhteisöä?
Yhteisö, se on tärkeä monelle! Voiko yksilö tuntea olevansa
olennainen osa yhteisöä, kokea itsensä tarpeelliseksi? Löytääkö
jokainen oman sopivan paikkansa yhteisöstä ja kuinka paljon vaivaa
sen eteen joutuu näkemään? Millainen ”pöhinä” paikkakunnalla
vallitsee?

Esimerkiksi
Alajärven kaupunki on valinnut sen tien, että säästöjä haetaan
heikoimmassa asemassa olevilta ihmisiltä. Esimerkiksi toimintakeskus
ja terveysasema ovat lakkautusuhan alla Lehtimäellä, joka
liitettiin kuntaliitoksessa Alajärveen jo vuonna 2009.
Asiointisuunta tulisi olemaan toinen kuin Alajärven keskustaajama,
jos nämä lakkautettaisiin. Pahimmassa tapauksessa perheet
äänestävät jaloillaan ja muuttavat muualle. Se on sellainen ”paha
pyörä”, jos sen saa käyntiin, syntyy ketjureaktio, joka hävittää
loputkin tästä maaseudun vetovoimasta.

Alajärven
kuntapäättäjät ovat keski-iältään Suomen vanhimmasta päästä,
mutta tässä porukassa ei valitettavasti asu riittävästi tämän
päivän viisautta. Ehkä heillä on jo liian kauan lapsiperhearjesta
ja muistot ovat kultautuneet. Alajärvellä ei ole toteutettu
esimerkiksi lapsivaikutusten arviointeja, kun kyläkouluja
lakkautetaan liukuhihnalta. Ei ole järjestetty
kuntalaiskeskustelujakaan ennen isojen päätösten nuijimista. Nyt
tarvitaan uutta virtaa päättäjäkaartiin ja jos vetovoimaa
halutaan kasvattaa, ei heikommilta saa enempää säästää!

Tämän vuoksi olen Vihreiden ehdokkaana ensi kevään kuntavaaleissa. Lähde sinäkin ehdolle, niin saadaan vetovoimaa maaseudun kuntiin. Vihreille ovat tärkeitä koulutus, varhaiskasvatus, yhteisöllisyys, ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja hyvinvointi, mielenterveyspalvelut, sekä kestävä kehitys. Nyt pitää sijoittaa rohkeasti tulevaisuuteen ja lapset ja nuoret ovat tulevaisuuden yhteiskunta ja se, että pidetään kaikki mukana olennaisina osasina sitä yhteiskuntaa on tärkeää, koska Suomen kansa vanhentuu vauhdilla.

Vihreämpää huomista toivottaen,

Heli Hämäläinen
ammatillinen opettaja Alajärveltä, varavaltuutettu

Kuva: Terence Sam

Arkeni on yhtä valitsemista.

Ollako töissä viime sekunnilla, vai viedäkö lapsi huutavana päiväkotiin. Suhatako nopeasti autolla palaveriin, vai skipatako illan vaeltelu pakkasen kirpakoittamassa metsässä. Ostaako nakkeja uuniin päivälliseksi, vai perehtyäkö uuteen masala-reseptiin. Mihin aikani riittää tänään?

Jos valitsen metsän, joudun valitsemaan myös nopean kulkuneuvon ja lounaaksi jotakin, joka ei vastaa käsitystäni hyvästä hiilijalanjäljestä, ekotehokkuudesta, tai mistään muustakaan mihin oikeasti uskon. Sama problematiikka toistuu päivälliselläni: tofu masalani vuoksi ei kukaan ole heittänyt henkeään, mutta toisaalta arkimausteeni ovat matkanneet lautaselleni tarkemmin ajateltuna niin kaukaa, ettei se oikeastaan ole edes järkevää.

Vaikeaa.

Arjen olemista ohjaa pitkälti ajan ja lompakon käyttö. Tasapainoilen itseni, työni, perheeni ja ympäristöni kannalta riittävän hyvien valintojen kanssa. On epäinhimillistä olettaa kaikkien ehtivän, saatika jaksavan tehdä kaikkea. Asia, joka meiltä vihreiltä usein unohtuu.

Viime keväästä voimistunut vahva kyläistyminen (ks. Nurmijärvi-ilmiö) haastaa kykymme elää kovien tieteiden tekemien eco-rated–tutkimusten tulosten mukaista elämää. Se haastaa käytännön mahdollisuutemme elää hiilijalanjäljen minimoinnin, luonnonsuojelun ja kestävän kehityksen kannalta ideaaleinta tapaa olla ja kuluttaa. Viimeisen 5-10 vuoden aikana on tuotettu uskomattoman paljon tietoa siitä, miten mikäkin asia palloa kuormittaa. “Valitsen niin tai näin, aina se menee väärin päin”, huokaisee jo omakin palloni, informaatioähkyyn joutunut. Tiede esittää meille tuloksensa kuitenkin vain optimeina: miten meidän pitäisi pystyä parhaassa mahdollisessa tilanteessa toimimaan, valitsemaan, ajattelemaan.

Järkyttävimmätkin faktat luonnon tilasta ja kuluttamisemme vaikutuksista eivät muuta sitä tosiasiaa, että ihmiset näyttävät nyt pakenevan pois kasvukeskuksista nopeammin kuin kylistä maailmalle teollistumisen kulta-aikoina. Elämä asutuskeskittymien laitamilla ja maalla voimistuu. Pienistä paikallisista seuduista kotikuntani Ilmajoki on jo monta vuotta ollut muuttovoittokunta. Monet suuret suunnitelmat ja poliittiset linjapäätökset ovat kuitenkin tuntuneet jättävän huomioitta sen, että kiihtyvästi kasvava joukko suomalaisia haluaa asua vähän väljemmin. Silloin kannattaa ilmastohuolesta kumpuavan kieltopolitiikan sijaan keskittyä paikalliseen kehittämiseen.

Kaupunkiyhteisöjen ulkopuolella nyt olemassaolevat ympäristöystävälliset valinnat ovat liiaksi yksittäisten talouksien maksukyvyn varassa. Turbokompostoriin, aurinkopaneeleihin tai sähköautoon, tai jopa tavallista kalliimpaan luomulihaan satsaaminen on taloudellisesti mahdollista yhä harvemmalle ihmiselle myös tulevaisuudessa, kiitos koronan. Siksi tärkein kehitys tapahtuu nyt paikallistasolla hallinnollisella päätöksenteolla, kunnallisina hankkeina ja vanhalla kunnon kökkähengellä.

Viisas ihminen ajattelee aina kokonaisuutta. Saavutetuista eduista ei luovuta. Ajatus, jonka nk. linnavuosiltani kirkkaimpana muistan. Esimerkiksi, kantatie 67:lla ajaa tuhansia autoja päivittäin. Ajellessani autojonossa Seinäjoelle töihin ja takaisin katselen vieressä kulkevaa junanrataa. Miksi tuota rataa ei käytetä henkilöliikenteeseen? Ennen käytettiin, sillä Ossi-paappa ruukasi kulkea monta vuotta junalla Koskenkorvalta Seinäjoelle ja takaisin. Töissäkäyntiin menikin tosin koko päivä. Nykypäivänä on tilanne toinen, sillä junat ovat nopeita ja paikallislippujen hinnat pienempiä kuin auton käytön kulu. Näin auton käytön vähentäminen on helppo valinta, kun se ei tarkoitta omasta ajasta tai rahasta luopumista. Jos minulta kysytään, on vain ajan kysymys, kun Ilmajoella ja Etelä-Pohjanmaalla aletaan ottaa käyttöön paikallisia kyläkeskuksia halkovat rataosuudet tuhansien päivittäisten työmatkalaisten hyödyksi. Ja samaan syyssyyn valjastetaan paikalliset bussitoimijat palvelemaan työnantajia rataliityntöjen nivelvaiheisiin.

Riittävän vihreä tarkoittaa minulle sitä, että teen arjessani mahdollisimman vihreitä valintoja. Ne ovat valintoja, jotka ovat minulle mahdollisia. Yksinhuoltaja, joka laskee viimeisiä senttejään saadakseen vanhaan autoonsa dieseliä työhaastaatteluun päästäkseen, tekee omat riittävän vihreät valintansa omista lähtökodistaan. Voin olla vihreä, mutten yksityisenä henkilönä velaksi asti.

Kiellot ja rajoitukset eivät ole ratkaisu käänteentekevälle ilmastopolitiikalle. Mutta kehittäminen ja jo olemassa olevien mahdollisuuksien hyödyntäminen paikallisten ihmisten arjen realiteetit huomioiden on.

Let’s think outside the box.

Mrs. Roos

Kirjoittaja on ilmajokelaistunut työllisyysasiantuntija, lifecoach ja pappi sekä sivutoiminen ituhippeiljä.

Lisää luettavaa:

Luonto hoivaa mieltä ja kehoa, Mieli.fi.

Lähiliikenteen raitiovaunuille olisi tilaa Pohjanmaan junaradoilla, Yle.fi.

Urban Sprawl and Public Health, Public Health Reports 2002.

Vaasan kaupunginvaltuusto teki jo vuonna 2016 päätöksen, että Vaasasta tulee hiilineutraali kaupunki. Periaatteessa tavoite on siis se, että vaasalaiset eivät enää edistäisi ilmaston lämpenemistä toimillaan. Kaupungin tai kunnan hiilineutraalius tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kunnan hiilinielut ovat yhtä suuria kuin hiililähteet. Eli maa, metsät ja muu kasvillisuus imevät vuosittain saman verran hiiltä kuin autot, asunnot ja teollisuus päästävät.

Hiilineutraaliuden
tavoitevuodeksi asetettiin Vaasassa alun perin 2035. Viime vuonna
tavoitetta kiristettiin vuoteen ”202X”,
mikä tarkoittaa, että tavoite saavutetaan jossakin kohtaa kuluvan
vuosikymmenen aikana.

Suomen
kaupungeista esimerkiksi Lahti tavoittelee hiilineutraaliutta 2025,
Turku 2029, Espoo, Jyväskylä ja Tampere 2030, Helsinki 2035 ja Oulu
2040. Koko Suomella hiilineutraaliustavoite on vuodessa 2035,
Euroopan Unionilla puolestaan vuodessa 2050.

Seinäjoki
lupaa vähentää 80% ja polttaa turvetta

Pienempiä
tavoitteita asetetaan Hinku-verkostossa (hiilineutraalit kunnat):
tavoitteena on 80% päästövähennys aikavälillä 2007-2030.
Kolmessa pohjalaismaakunnassa Hinku-sitoumuksen on allekirjoittanut
vain Seinäjoki, Satakunnan puolella Pori. Hinku-lähtövuoden 2007
tienoilla Suomen hiilipäästöt olivat kaikkien aikojen huipussaan,
eli vähennyksiä ollaan tekemässä historiallisesta maksimiarvosta.
Seinäjoki nojaa energiantuotannossaan vahvasti turpeeseen.

Pietarsaaren
seudulla on vanhaa perua oleva ilmastostrategia, jonka tavoitteena
oli 20%:n päästövähennys aikavälillä 1990-2020. Tavoite on
otettu suoraan Euroopan Unionilta. Uutta strategiaa ollaan
laatimassa, ja se pitäisi vahvistaa tänä vuonna. Pietarsaari nojaa
vahvasti kivihiileen.

Kokkola on
laatinut itselleen ilmastostrategian 2012, mutta siinä ei ole
asetettu mitään mitattavia ja aikataulutettuja ilmastotavoitteita.

Pohjanmaan ruotsinkieliset kunnat vetoavat usein maakuntatason ilmastostrategiaan Österbottens klimatstrategi 2040. Siinä esitetään vuodelle 2040 sellaisia tiukkoja tavoitteita kuin että energiatehokkuus on ”kasvanut” ja energiankulutus ”laskenut” vuoteen 2040 mennessä verrattuna epäselväksi jäävään vertailuvuoteen ; tai että jätteitä on ”vähemmän” ja kierrätystä ”enemmän”. En viitsinyt soittaa Pohjanmaan liittoon ja kysyä että mitenkäs näiden tavoitteiden seuranta sujuu.

”Kyllä
taloja pitää lämmittää talvella”

Hiilineutraalius
näyttäisi olevan jokaisen itseään arvostavan kunnan tavoite,
mutta tavoitteen saavuttaminen ei ole helppoa. Kunnassa tehdyt
ilmastopäätökset ovat usein irrallisia eivätkä muodosta
johdonmukaista kokonaisuutta. Toisinaan hiilineutraalisuuspäätös
yritetään vain unohtaa vaivaantuneesti. Kunnissa, joissa on
vihreitä päättävissä elimissä, unohtaminen on vaikeampaa.

Tässä
kuulemiani perusteluja, miksi emme voi juuri tänään panostaa
hiilineutraaliuteen :

• ”Ei kaikki
  voi mennä töihin bussilla.” (Ehdotettaessa julkiselle
  liikenteelle lisämäärärahaa.)
• ”Ei kaikki
  halua ruveta kasvissyöjiksi.” (Ehdotettaessa kasvispäiviä
  kouluruokailuun.)
• ”Kyllä
  taloja pitää lämmittää talvella.” (Ehdotettaessa kannustinta
  öljylämmityksestä luopumiseen.)

Seuranta
toimii heikosti

Kun on asetettu
tavoite, sen toteutumista pitää seurata. Tämä kuulostaa aika
itsestään selvältä, mutta hiilineutraalisuuden kohdalle se ei
todellakaan ole sitä. Sitran raportin mukaan esimerkiksi Kokkola ei
ole seurannut ollenkaan oman ilmasto-ohjelmansa toteutumista vuoden
2012 jälkeen.

Vaasassa
laaditaan vuosittain Energia- ja ilmasto-ohjelman
seurantaraportti, jonka pohjana ovat konsulttiyhtiön vuosittain
laskemat CO2-päästöt. Seurantaraportti on käsitelty tähän asti
erillisessä ohjausryhmässä, jonka jäsen minä olen.
Valtuustoon asti seurantaraportti ei pääsääntöisesti mene, eikä
sitä ole julkisena asiakirjana saatavilla.

Seurantaraportti
vaati kehittämistä, koska siinä ei suhteuteta lukuja
ilmasto-ohjelman tavoitteisiin. Vuoden 2020 raportissa ei mainittu
esim. Vaasan kaupungin välitavoitetta 30 %:n päästövähennyksestä
vuosina 1990-2020.

Julkisia tietoja
löytyy onneksi hyvin Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) sivulta.
Tietoja voi klikata kuntakohtaisesti, ja tuoreimmat tiedot ovat tätä
kirjoitettaessa vuodelta 2018.

Vaasassa
pienimmät päästöt, Närpiössä suurimmat

SYKE-päästöseuranta
kertoo, että vuonna 2018 Vaasan päästöt olivat 4,8
hiilidioksidiekvivalenttitonnia (tCO2e) per asukas, Hinku-verkoston
laskentatavalla ilmoitettuna. Koko Suomen päästöt olivat
huomattavasti Vaasaa korkeammat, 6,9 tCO2e / asukas.

Näihin lukuihin
eivät kuitenkaan sisälly kokonaisuudessaan Vaasan teollisuuden
päästöt. EU:n laskentatavan mukaan huomattava osa teollisuuden
päästöistä lasketaan omassa kategoriassaan ns.
päästökauppasektorilla, erillään kunnista joissa tehtaat
sijaitsevat.

Pohjanmaan
kaupungit ovat yleensä keskimääräistä ”likaisempia” ainakin
EU:n laskentatavalla : Kokkolassa päästöt vuonna 2018 olivat 8,9
ja Seinäjoella 9,1 tCO2e. Maaseudulle mentäessä tilanne vain
pahenee : Kurikan päästöt olivat 15,2 tCOe. Närpiön tomaatit
eivät ole erityisen ilmastoystävällisiä – kunnan päästöt
olivat peräti 25,1 tCO2e per asukas!

Puunpoltto ja
tuulivoima laskivat Vaasan päästöjä

SYKE-raportti
kertoo myös, että Vaasan kokonaispäästöt vuosina 2005-2018
laskivat huomattavat 37%. Seinäjoella lasku oli samaan aikaan
vaatimattomat 14% ja Kokkolassa vähän parempi 24%.

Ylivoimaisesti
tärkein syy on Vaasan päästöjen pienenemiseen oli kaukolämmön
päästöjen lasku – ne putosivat alle puoleen. Vaasassa alettiin
vuodesta 2012 lähtien siirtyä kivihiilestä ja turpeesta
puunpolttoon, mikä vähensi kaupungin kokonaispäästöjä yli
kaksikymmentä prosenttia. Lisäksi vuonna 2015 valmistui Torkkolan
tuulivoimapuisto, joka vähensi Vaasan kokonaispäästöjä noin
viisi prosenttia.

Tällä hetkellä
Vaasan tärkein päästölähde on tieliikenne (28 %
kokonaispäästöistä), ja vanha ykkössaastuttaja kaukolämpö
tulee toisena (24%).

Seinäjoella
ykkössaastuttaja on edelleen kaukolämpö, jonka päästöt ovat
kasvaneet rajusti 2000-luvun aikana. Seinäjoen Energia on panostanut
vahvasti turpeenpolttoon, ja se näkyy.

Vaasa ajaa
hiilivoiman alas 2025

Ilmastopolitiikkaa
ei tietenkään voi tehdä vain peruutuspeiliin katsomalla. Tarvitaan
myös tulevaisuuteen katsovia tiekarttoja, joissa asetetaan
aikataulutettuja välitavoitteita ja hinnoitellaan ne euroissa ja
hiiliekvivalenteissa.

Vaasan kaupungin
energia- ja ilmasto-ohjelman seurantaryhmä sai tänä vuonna aikaan
”resurssiviisauden tiekartan” vuoteen 2029. Se kokoaa yhteen eri
tahoilla tehtyjä pienempiä päätöksiä, mutta ei ole
varsinaisesti suunnan näyttäjä. Tiekarttaa ei ole käsitelty
valtuustossa tai kaupunginhallituksessa eikä se ole julkisesti
saatavilla.

Resurssiviisauden
tiekartta jakaa hiilineutraaliustavoitteen kolmelle aikajaksolle,
joiden tavoitevuosina ovat 2020, 2025 ja 2029. Esimerkiksi vuoteen
2025 mennessä ajetaan alas kivihiilen päivittäinen käyttö, mutta
se jää vielä kriisitilanteen varaksi.

Mitä tapahtuu
vaasalaisissa yhtiöissä?

Kivihiilen
alasajo ei ole Vaasan kaupungin vaan Vaasan Sähkö Oy:n tekemä
päätös. ”Sähkö” onkin tällä hetkellä vaasalaisen
ilmastopolitiikan edistyksellisin ja innovatiivisin toimija. Se on
Vaasan kaupungin omistama yhtiö, joka on saanut viime vuosina uuden
toimitusjohtajan ja uusia hallituksen jäseniä. Heistä yksi on
vihreiden edustaja Ivanka Capova. Uuden tiimin kokoonpano näkyy
yhtiön nykylinjassa ja lähivuosina myös Vaasan päästötilastoissa.

Vaasassa
ilmastopolitiikka riippuu paljon yhtiöistä mm. Vaasan Sähkö
Oy:sta ja esimerkiksi biokaasua tuottavasta Stormossen Oy:sta. Hyvää
tässä on se, että yhtiöt kykenevät nopeaan päätöksentekoon,
kunhan ensin päätyvät siihen että radikaali ilmastopolitiikka on
niiden etujen mukaista.

Toisaalta
yhtiöillä ei ole sellaista julkisuusvelvoitetta kuin kunnilla.
Vaasalaisissa yhtiöissä tehdään kyllä paljon vaasalaisen
ilmastotyön hyväksi, mutta suunnitelmista ja aikeista emme
julkisesti emme itse asiassa tiedä kovinkaan paljon.

Lahden
kaupungilla läpinäkyvä suunnitelma

Vaasan
kaupungilla ei ole resurssiviisauden tiekartassaan tavoitevuodelle
2029 muuta konkreettia sisältöä kuin että puuttuva osa
hiilineutraalisuustavoitteesta korvataan päästökaupan
kompensaatioilla. Laskin että vuoden 2019 nettopäästöjen
kompensoiminen vuoden 2019 päästöoikeuksien hinnalla olisi
maksanut Vaasan kaupungille reilut 5 miljoonaa euroa. Ja tämä
aikana, jolloin päästöoikeuden hinta oli koronaepidemian vuoksi
poikkeuksellisen alhainen.

Voin vain
kadehtia Lahden
kaupungin hiilinielu- ja kompensaatiosuunnitelmaa. Se on
hyväksytty päättävissä elimissä, se on julkinen ja mitä
ilmeisimmin sitä pannaan täytäntöön tosissaan. Suunnitelmassa on
asetettu tavoitteet vuosi vuodelta: kuinka vähennetään päästöjä,
kuinka kasvatetaan hiilinieluja.

Lahden
suunnitelma myös kertoo rehellisesti, että se on vajaa:
tavoitevuodelle 2025 puuttuu vielä suunnitelma 150 000
hiilitonnin nielemisestä tai kompensoimisesta. Se tekee yli 20%
vuoden 2017 päästöistä, eli tavoitteeseen on vielä matkaa. Mutta
ensimmäinen askel ongelman ratkaisemiseen on ongelman tunnustaminen
ja sen tekeminen läpinäkyväksi.

Vaasalla on
pitkä tie edessään

Vaasalla on vielä
matkaa hiilineutraalisuuteen. Vuonna 2018 kaupungin hiilinielut
(lähinnä metsät) imivät 12% kaupungin päästöistä.
Hiilineutraalisuus tarkoittaa siis, että tämä luku olisi pyöreät
sata – joko niin, että hiilinieluja lisätään, tai että
päästöjä vähennetään.

Vaasa on tähän
asti hoitanut ilmastopolitiikkaansa ilman koherenttia suunnitelmaa,
jossa kävisi ilmi mitä tarkalleen tavoitellaan ja seurataan. Se on
johtanut erilaisten pikkupäätösten tekemiseen siellä täällä ja
ajelehtimiseen.

Jos haluamme
oikeasti saavuttaa itse asettamamme tavoitteet, kaikkien päätösten
ilmastovaikutukset olisi arvioitava. Meidän on Vaasan kaupungin
organisaation sisällä luotava kompakti yhteys päätöksiä
tekevien luottamuselimien ja niitä valmistelevien ja toteuttavien
virkamiesten kesken.

Lisäksi
tavoitteiden saavuttamiseen tarvitsemme yhteistyötä kaupungin ja
sen omistamien yhtiöiden sekä elinkeinoelämän, korkeakoulujen ja
muiden sidosryhmien välillä. Tätä yhteistyötä tehdään, mutta
se ei ole kovin julkista. Kyse on kuitenkin meitä kaikkia
koskettavasta yhteisestä asiasta, joten läpinäkyvyys ei liene
tässä kohtuuton tavoite.

Jos haluat
paneutua asiaan lisää:

SYKE – Kuntien ja alueiden khk-päästöt. SYKE on Suomen ympäristökeskus, joka koostaa maamme ilmastotilastot. Khk tarkoittaa tietenkin kasvihuonekaasuja. Jos haluat katsoa oman kotikuntasi päästöjä, klikkaa etusivulta ”Aluevalinta”. https://paastot.hiilineutraalisuomi.fi/

Ville Seppälä, EU:n ilmastopolitiikka – osa 1 : Päästökauppa. Tuhti blogikirjoitus Tieteen ja teknologian vihreiden VIITEn sivustolla avaa EU:n ilmastopolitiikan mystistä maailmaa. https://www.viite.fi/2019/10/03/eun-ilmastopolitiikka-osa-1-paastokauppa/

Kirjoittaja Juha Tuomikoski on pitkäaikainen vihreä aktiivi Vaasassa. Tuomikoski on Vaasanseudun vihreiden hallituksen jäsen sekä varavaltuutettu