Olin työttömänä tällä kertaa vähän yli kaksi vuotta, ja nyt joulukuun alusta sain osa-aikaisen työn. Työttömyysaika oli henkisesti todella raskasta ja taloudellisesti vielä pahempaa.

Kun aikaa kului, tuntui aina välillä että tässäkö tämä nyt oli, koko mun työura, kukaan ei enää koskaan huoli minua töihin vaikka eläkkeeseen on yli 20 vuotta aikaa. Kannattaako edes yrittää kun ei mihinkään tahdo päästä edes haastatteluun. Olenko tosiaan niin huono ihminen, tyhmä ja toistaitoinen, etten kenellekään kelpaa vaikka jossain on jopa työvoimapulaa ja edellisessä työpaikassa sain kehuja että olen hyvä työssäni?

Lähettelin hakemuksia 300 kilometrin säteellä, vaikka kotona on kaksi neljäsluokkalaista lasta, sekä raskasta vuorotyötä tekevä mies. Olin valmis muuttamaan työn perässä viikoiksi toiselle paikkakunnalle, siitähän saa verovähennyksiäkin nykyään ihan kivasti (jos jonnekin halpojen asumiskulujen paikkakunnalle pääsee töihin). Minulla on kuitenkin useampi ammattikin, ja kokemustakin jonkin verran – myös yrittäjyydestä -eli paljon annettavaa.

Mietin
hyvinkin vakavasti oman yrityksen perustamista, siitä kun on
kokemusta jo parinkymmenen vuoden takaa, useamman vuoden ajalta (ja
sen kokemuksen velkoja makselen vielä pankille 12 vuotta ja
ulosottoon tämän vuoden loppuun). Yrittäminen on usein suuri
riski, mutta kyllä siinä on paljon hyviäkin puolia.

Tein
omasta mielestäni kaikki asiat joita voi tehdä töitä saadakseen,
laitoin facebookiinkin postauksen että haen töitä, kyselin
kaikista paikoista joissa ajattelin että minua voitaisiin tarvita,
ja lähettelin myös avoimia hakemuksia, tosin niihin ei yleensä
vastattu mitään, että tietäisi edes että onko mennyt perille.

Lopulta muutaman kuukauden aktiivisuus Linkedinissä auttoi ja sain osa-aikaisen työn palkkatuen turvin.

Se
että lopulta saa työpaikan tuntuu todella… oudolta. Vaikka sitä
on odottanut ja toivonut, ja kuvitellut mielessään, sitten kun se
vihdoin on siinä, tuntuu ihan epätodelliselta. Ja kuten aina kun
menee uuteen työpaikkaan, ja pitää tottua uusiin töihin ja uusiin
ihmisiin, niin kyllähän se vähän jännittää.

Yleensä
ihmiselle työttömäksi jääminen on henkisesti kova paikka. Työn
ja varsinkin työyhteisön jättäminen on kuin avioero, mitä
pidempi työsuhde, sitä pahemmalta tuntuu siitä lähteä. Voi käydä
entisellä työpaikalla moikkaamassa entisiä työkavereita, ja niin
kivaa kun se onkin, niin aina tulee se ulkopuolisuuden fiilis, että
minä en enää kuulu joukkoon.

Työssäkäyvällä on tietty identiteetti sen mukaan mikä ammatti on, ja missä on töissä. Siitä identiteetistä joutuu työttömänä irrottautumaan aika paljon, ja se on aika kivuliastakin. Ja joutuu omaksumaan työttömän identiteetin. Sitä identiteettimuutosta työllisestä ”kunnon kansalaisesta” työttömäksi ”työnvieroksujaksi” ei auta yhtään se negatiivinen asenne joka nykyään huokuu tietyistä ihmisryhmistä ja ”piireistä”. Yhdessä yössä ahkerasta työntekijästä tuleekin sohvalla makaava luuseri.

Siitä huolimatta että työttömänä olet menettänyt vain työpaikan ja suurimman osan tuloistasi, mutta et juuri mitään menoistasi, et perhettä, sukulaisia, lapsia, harrastuksia, kotia jne. Elämä jatkuu samalla tavalla muuten, mutta et käy töissä, etkä saa palkkaa. Elämä muuttuu paljon, mutta ihmisenä sinä et muutu, hoidat kotityöt, lastenhoidon, vanhojen sukulaisten auttamisen ja harrastukset kuten töissäkäydessäkin. Elämään tulee paljon lisää asioita: taloudelliset vaikeudet, työn etsiminen ja niiden aiheuttama stressi.

Myös työttömän identiteetistä irrottautuminen kun pääsee taas töihin, ei käy kädenkäänteessä. Työttömänä ollessa on tottunut jatkuvaan torjutuksi tulemiseen ja pettymykseen, olemiseen b-luokan kansalaisena yhteiskunnan silmissä, viranomaisten valvottavana. Se oikeasti jättää haavan sieluun jonka paraneminen kestää jonkin aikaa.

Myös
taloudellisen tilanteen korjaaminen vie oman aikansa. Varsinkin jos
palkka on pieni. Työssäkäynti yleensä on kannattavaa
taloudellisesti, mutta siitä toki koituu jonkin verran kulujakin.
Työttömänä ollessa kasaantuu monia asioita joita olisi pitänyt
tehdä tai ostaa, mutta ei ole ollut varaa, ja kun pääsee töihin
pitää alkaa niitä hoitamaan kiireesti. Minulla esimerkkinä oli
auton korjaus ja kaksitehosilmälasien hankinta. Autoa tarvitsin
työmatkoihin, ja auto piti siis ennen töiden alkamista ottaa pois
seisonnasta ja korjauttaa. Samoin silmälasit joilla ei yli kahteen
vuoteen ole enää nähnyt kunnolla pientä pränttiä piti uusia
koska töissä on ihan hyödyllistä nähdä kunnolla. Muitakin
asioita toki on, mutta nuo oli ne kiireellisimmät ja pakollisimmat.

Minä
olen aina ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ihminen, olen ollut
monenlaisessa yhdistyksessä mukana, ja myös politiikassa, ja silti,
jotenkin kun on töissä tuntee itsensä enemmän yhteiskunnan
jäseneksi kuin työttömänä ollessa. Miksi? Kuin työ olisi se
elämän tärkein asia, eikä vain keino ansaita voita leivän
päälle. Kuin työttömänä ihminen laitettaisiin muutenkin kuin
vain työelämästä sivuun, vaihtopenkille odottamaan vuoroaan,
hyllylle pölyttymään.

Hyvät kanssaihmiset. Kun ajattelette työttömiä, ajatelkaa heitä myötätunnolla, kuten ihmistä joka on kohdannut elämässään isoja vastoinkäymisiä, avioeron tai vakavan sairauden. Työttömyyskin on iso asia, eikä se juuri koskaan ole itseaiheutettu. Työttömyys ja köyhyys iskee joihinkin ihmisiin niin pahasti, että he menettävät siinä kaiken, myös terveyden, kotinsa ja jopa puolisonkin. Työttömyys voi pitkittyessään oikeasti olla hengenvaarallista. Olkaa armollisia työttömille, te voitte olla jonain päivänä samassa asemassa. Ylenmääräinen sääliminen on tarpeetonta, mutta älkää unohtako heidän ihmisarvoaan, oli heidän tarinansa minkälainen tahansa.

Ja työttömät: Olkaa armollisia itsellenne. Kenenkään ihmisen arvo ei tule hänen palkkatyöstään.

Johanna Laakso

Tämä on niin tärkeä viesti joka jokaisen pitäisi kuulla. Sinä et yksin joudu taistelujasi taistelemaan, et ole yksin ylivoimaa vastaan, kaveria ei jätetä. Suomalainen luonteenlaatu saattaa joskus olla hieman erakkomainen, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mutta kun vihollinen uhkaa, olemme olleet yhtenä rintamana, ehkä yhä hiljaisina, mutta samalla puolella.

Se on sitä talvisodan henkeä, jonka luulin jo kadonneen historian hämärään. Nyt on kuitenkin jälleen noussut yhteishenki torjumaan maatamme horjuttavaa uhkaa – tällä kerralla se uhka on viha. Viha erilaisia ihmisiä kohtaan, viha eri tavalla ajattelevia kohtaan.

Viha on hyvin alkukantainen tunne, se saa toimimaan, se antaa sorretuille voimaa nousta. Viha on myös vaarallinen, vihaan jää kiinni ja lopulta viha tyhmentää, koska silloin näkee vain asioita mitä vihaa eikä jää enää sijaa rakkaudelle. Kun vihaamiseen jää kiinni, ei enää edes muista mikä oli alkuperäinen syy mikä sai suuttumaan. Silloin viha kohdistuu kehen tahansa luulee olevan syypää omaan huonoon oloon.

Facebookissa parveilee nykyisin onneksi Silakkaliike, jonka tarkoitus on rauhanomaisesti sanoa että ei käy, ketään ei kiusata, eikä rasismia hyväksytä. Silakka on Varsinais-Suomen maakuntakala ja eniten kalastettu kalamme. Itämeressä silakoita on paljon, ne muodostavat tiheitä parvia – parvimuodostelma suojelee yksilöitä. Myös sosiaalisessa mediassa tiheässä parvessa on voimaa. Nettitrollit, nuo netin omat haaskalinnut, metsästävät mielellään yksinäisiä ja pelottelevat heidät hiljaisiksi. Pelottelu ei vain olekaan enää niin helppoa kun on parven tuki.

Sinä et ole yksin.

Tämä lause olisi hyvä myös vihaajan ymmärtää, koska jos luulee olevansa yksin, on helpompi vihata ja sylkeä sappeaan pitkin verkkoa. Yksinäisyys kuten vihakin kalvaa ihmistä, nämä tunteet eivät ole suojaavia eivätkä rakentavia. Kun päästään keskusteluyhteyteen myös eri mieltä olevien kanssa, voidaan mahdollisesti nähdä pintaa syvemmälle. On mahdollista löytää myös alkusyy suuttumukselle ja sitä myötä vihaajalle mahdollisuus parantua ja parantaa tapansa.

Viha synnyttää vihaa, kun joku käyttäytyy huonosti on siihen helppo lähteä mukaan samalla tasolla. Jos toinen huutaa, sisäinen uhmaikäisesi haluaa huutaa takaisin. Lempeä parvi takanasi kuitenkin on mahdollista kuunnella sisäistä aikuistaan, sanoa että huono käytös ei sovi ja tiedustella mikä mahtaa olla oikeasti vialla. Ikuisesti ei ole pakko vihata, ja ensimmäinen askel on usein opetella rakastamaan itseään.

Sinä et ole yksin.

Silakkaliike on ryhmänä varsin nuori, jouluna perustettu, mutta selkeästi jo pitkään kaivattu (italialainen esikuva sardiiniliike syntyi marraskuussa 2019). Tätä blogitekstiä kirjoittaessa oli jäseniä Facebookin ryhmässä jo yli 25.000, kirjoituksen ilmestymispäivänä olettaisin luvun olevan suurempi. Lisäksi voit löytää Silakat Twitteristä. Ui mukaan, tule katselemaan, ryhdy ajattelemaan, osoita tukesi heille jotka sitä tarvitsevat.

Sillä sinä et ole yksin.

Irena Ulvinen

Olen tuskin ainoa, joka on jokseenkin väsynyt valtakunnan poliittiseen keskusteluun viimeisen vuoden aikana. Syksyllä poliittinen draama huipentui hallituksen hajoamiseen eli käytännössä pääministeri Rinteen eroon. Tuntuu että poliittisella framilla ovat olleet sivulauseet ja – juonteen varsinaisten suurten asioiden sijaan.

Muutaman ihmisen kohtalo jättää varjoonsa suuria poliittisia kysymyksiä, joilla ei olisi enää aikaa odottaa. Muutaman ihmisen kohtalo, jonka ratkaisu on perustuslain sekä ihmisoikeussopimusten valossa täysin selvä asia. Odottamaan ovat jääneet suuret kysymykset kuten ilmastotoimet, sosiaaliturvan uudistus sekä jo aikaan saadut aktiivimallin purku ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden palautus. Väkisin pohtii, että ovatko nämä suuret kysymykset joillekin eduskuntapuolueille liian vaikeita? 

Jalkoihin on jäänyt myös ikuisuuskysymys, SOTE.  Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta ovat yrittäneet jo liian monet hallitukset ennen istuvaa Marinin hallitusta. Edellisen hallituksen aikana päästiin jo hyvään vauhtiin, maakunnissa löydettiin halu tehdä yhteistä uudistusta, lähes kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla toimivat näkevät uudistuksen tarpeen. Mutta tuolla kertaa uudistus kaatui poliittisiin lehmänkauppoihin päähallituspuolueiden välillä. “Maakunnat mulle ja yksityistämisohjelma sulle”, sopivat keskusta ja kokoomus.

Edellisessä valmistelussa tehtiin kuitenkin paljon hyvää ja valmistelu saatiin jo pitkälle, mutta samalla jouduttiin kirjelmöimään ministeriöön, etteivät kaavaillut rahat, riitä palveluiden tuottamiseen. Uhkana oli heti alkuunsa, että viimeinen sammuttaa valot. 

Olen kiitollinen, ettei kaikkea valmistelua tarvitse heittää maakunnissa hukkaan. Nykyinen hallitus on nostanut kärkeen peruspalvelut, kuten pääministeripuolue SDP viime kaudella oppositiosta käsin koitti tolkuttaa. Tämä vaikuttaa järkevältä tieltä. Tässä saadaan myös ruohonjuuritaso ymmärtämään mitä tehdään, eli asiakkaat ja työntekijät. Ilman työntekijöiden sitoutumista uudistukseen on työ tyhjää ja asiakkaille on oltava kristallin kirkasta mitä palveluita hän saa ja mistä. 

Edelleen tavoitteena on painotuksen siirtäminen korjaavista palveluista ennaltaehkäiseviin ja ennakoiviin sekä kustannusten nousun hillitseminen. Valmistelussa ovat myös uudelleen maakuntien monialaisuus sekä verotusoikeus. Helpotusta tavallisille kansalaisille sekä kunnille toi, kun hallitus päätti perua työvoimapalveluiden yksityistämisen sekä niiden siirtämisen maakunnille. Myös aktiivimallin purkaminen vaikuttaa soteen, koska useat erityisesti pitkäaikaisesti työttömät tarvitsevat enemmän sosiaalipalveluita kuin työvoimahallinnon palveluita. 

Korjaavasta ennaltaehkäiseviin painopisteen siirtäminen vaikuttaa vaativan ennemmin kuitenkin lainsäädännön painopisteen muuttumista kuin pelkkää uudistusta hallinnossa ja palvelutuottajassa. Jos edelleen jatkamme linjalla, jossa lakisääteisiä ovat vain raskaan pään palvelut, emme tule saavuttamaan mitään tällä hallintouudistuksella. Pelkkä hyvä tahto ei riitä, jos rahaa ei ole. Tämä sotii kulujen hillitsemisen tavoitetta vastaan. Väitänkin, että on alkuun laitettava lyhytkestoisesti rahaa molempiin niin korjaaviin kuin ennakoiviin palveluihin, jotta voidaan pitkässä juoksussa säästää erityisen tason korjaavista palveluista. 

Viime päivinä on myös uutisoitu, että Uusimaa on saamassa oman soteratkaisunsa, Helsinki etunenässä. En pidä tätä välttämättä huonona asiana. Pääkaupunkiseutu ja eritoten Helsinkin on onnistunut monelta osin tuottamaan erinomaisia peruspalveluita ja niin suuren alueen hallinnon siirtäminen maakuntaan ei vaikuta järkevältä. Soisin myös muille suurille kaupungeille erillisratkaisun. Mikä ei ole rikki, sitä ei kannata korjata. 

Jännityksellä odotan, päästäänkö viimein maaliin sotemaratonissa. Toivon, että saamme aikaan myös valtakunnan tason parlamentaarisen yhteisymmärryksen siinä mitä tehdään ja saadaan joko alkuun tai valmiiksi. On päivänselvää, että kaikkien eduskuntapuolueiden on sitouduttava sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen, että asia ei ole jälleen alkutekijöissä ja maratoni ala alusta seuraavien eduskuntavaalien koittaessa.  

Jos jotain toivon tälle alkaneelle vuodelle, niin työrauhaa eduskuntaan. Kaikki tapahtuu kyllä aikanaan, kunhan kansanedustajien ja ministereiden työssä ja poliittisessa keskustelussa päästäisiin olennaisiin asioihin käsiksi. 

Anna Granlund

Vuoden 2019 loppumisen myötä loppuu koko 2010-luku. Se on suuri helpotus. On kuitenkin itsestään selvää, että uuden vuosikymmenen alkua varjostaa nykyisen tapahtumat: äärioikeiston nousu Euroopassa, Amerikassa ja Japanissa; massiiviset mielenosoitukset Sudanissa, Hong Kongissa sekä Kataloniassa; Aasian islamvastaisuus, joka eskaloitui Myanmarissa rohingoyen kansanmurhaamiseen ja Kiinassa uiguurien lukitsemiseen keskitysleireille, molemmat “kansallisen puhdistamisen” nimissä.

Vastaaviin tekoihin on ryhtynyt myös Intia, joka hyväksyi pääministeri Narendra Modin
johdolla lain, jonka mukaan kansalaisuuden menettää, jos sitä ei pysty todistamaan. Laki
vaikuttaa kaikista eniten Assamin osavaltiossa, jonka asukkaista suurin osa on muslimeita.
Aiemmin syksyllä Modi poisti Kashmirin, toisen pääosin muslimeista koostuvan osavaltion,
autonomian, ja toi tilalle sotilaalliset joukkonsa.

Rasismi ja ksenofobia ovat globaaleja haittoja, jotka ovat omiaan aiheuttamaan kokonaisten
ihmisryhmien toiseuttamista siten edesauttaen ihmisoikeusrikkomuksia maanosaan ja
kansallisuuteen katsomatta.

Tulevaisuus ja 2020-luvulle siirtyminen ei siis selkeästikään näytä hirveän iloiselta ja
kauniilta. Ja tästä listasta olen täysin tarkoituksella jättänyt pois luonnonkatastrofit, kuten
jättimäiset maastopalot ensin Kaliforniassa, sitten Brasiliassa ja Australiassa.
Puhumattakaan sitten tämän vuosikymmenen aikana tapahtuneista tulvista, pitkistä
kuivuuskausista tai tsunameista.

Ongelmia löytyy myös täältä lähempää kotimaasta. Aina välillä otsikoihin ponnahtaa isoja
kokonaisuuksia kuten Suomen huononeva huoltosuhde ja kasvavat varallisuuserot. Rasismi
kukkii täälläkin, ja poliittisten kriisien määrä tuntuu vain kiihtyneen vuosikymmenen loppua
kohden.

Toivoa ole kuitenkaan kokonaan menetetty. Yhteiskunnalliset epäkohdat nimittäin lähes aina
tuovat yhteen niitä vastustavia ihmisiä synnyttäen vastavoiman. Tästä uusimpana
esimerkkinä toimii Italiassa syntynyt äärioikeistoa ja fasismia vastustava kansanliike
Sardiiniliike, jonka suomalaisena vastineena toimii tällä viikolla perustettu Silakkaliike.
Molempien toiminnan perusideana on, että suurin voima piilee joukossa. Avain
onnistumiseen piilee koheesiossa, ja sen molemmat kalaparvet ovat loistokkaasti
kääntäneet voitokseen.

Helppoa vaikuttamistyö ei kuitenkaan ole. Yhteiskunnallinen toiminta on automaattisesti
poliittista, ja poliittinen vaikuttaminen käy raskaaksi hyvinkin nopeasti. Kun pää on täynnä
maailmantuskaa ja jokainen mahdollinen informaatio- ja somekanava TikTokia myöten on
täynnä yhteiskunnan epäkohtia, globaaleja kriisejä ja loppumatonta hätää, maailman
erakoituminen oman mökin rauhaan kuulostaa parhaimmalta idealta sitten viipaloidun
paahtoleivän.

Vähemmälläkin väsyy.

Englannin kielessä tälle on termi, ​compassion fatigue,​ suomennettuna myötätuntouupumus.
Se syntyy, kun päässä on auki liian monta välilehteä, jokainen niistä oma, ahdistusta lisäävä
kriisinsä. Jokainen tietää, miten kymmenien välilehtien auki pitäminen hidastaa koko koneen
toimimista ja saattaa kaataa koko selaimen.

Vaikka kuinka yrittäisi vaikuttaa mahdollisimman moneen asiaan, kaikkeen ei yksinkertaisesti
yksi ihminen pysty. Myötätuntouupumus, kuten mikä tahansa uupumus, vaatii aikaa ja
tietoista työtä hellittääkseen. On täysin ymmärrettävää, että kapasiteetti tulee lopulta täyteen
pitkäjänteisimmälläkin maailmanmiettijällä, ja se on ok. On myös täysin ok yhdistellä
aihepiirejä, jopa sulkeakin joitain välilehtiä.

Oma jaksaminen ja terveys menee aina edelle: ilman itsestään huolehtimista ei jaksa
huolehtia muista, saatika sitten koko maailmasta.

Perinteisesti uudenvuodenlupaukset ovat pyörineet painonpudotuksen ja kuntopiirien
ympärillä, mutta minä ehdotan jotain muuta: sen sijaan, että lupaamme muuttua salihirmuiksi
heti kalenterivuoden vaihtuessa, pitäisimmekin huolta itsestämme toisella tavalla: suljetaan
ihan muutama ylimääräinen välilehti ja annetaan muiden huolehtia niistä. Vapautuvat
voimavarat voimme suunnata niihin aiheisiin, jotka ovat itselle kaikista tärkeimpiä, ja joiden
kanssa syntyy kehitystä.

Siinä, missä 2019 oli minulle itsensälöytämisen vuosi, olkoon 2020 itsestään huolehtimisen
vuosi.

Aisha Benahmed

Al-Holin vankileirillä on nyt kaksi lasta vähemmän. Kaksi pientä suomalaista orpolasta saatiin jouluksi kotiin.

Suomi on allekirjoittanut maailman laajimmin hyväksytyn ihmisoikeussopimuksen, lasten oikeuksien sopimuksen. Vaikka sopimus täytti marraskuussa 30 vuotta, on sopimus näyttänyt painavan huolestuttavan vähän joidenkin poliitikkojen vaakakupissa. Sopimuksen perusteella lapsen oikeudet kuuluvat jokaiselle lapselle.

Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi. Lapsia ei voi jättää pelastamatta sen takia, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Ennemmin se juuri on syy auttaa heitä. Näin lastensuojelu toimii.

Suomessa on oikeusjärjestelmä sitä varten, että äidit voidaan tuomita. Meillä on Supo. Olisin todella huolestunut, jos Suomen turvallisuusjärjestelmä ei kestäisi näiden lasten ja äitien tuomista Suomeen. Lasten oikeuksien sopimuksen mukaan lasta koskevissa päätöksissä on aina ensisijaisesti harkittava lapsen etu.

Miten tämä määritellään? Sopimuksesta löytyy esimerkiksi seuraavat kohdat:

19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

24. Lapsella on oikeus elää mahdollisimman terveenä ja saada tarvittaessa hoitoa

28. Lapsella on oikeus käydä ilmaiseksi peruskoulua. Vankileirillä oleskelu ei voi missään olosuhteissa toteuttaa lapsen etua.

On todella vaikea ymmärtää sitä politikointia, jonka kohteeksi vankileirillä olevat lapset ovat joutuneet. Onneksi nyt ollaan jo pitkällä toteuttamassa kohtaa 4: Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi.

Ensimmäiset lapset ovat suomalaisten hoteissa. Lapsista ja heidän paluustaan on vaadittu tarkkoja tietoja. Näillä lapsilla on kuitenkin oikeus yksityisyyteen ja turvallisuuteen, aivan kuten kaikilla lastensuojelun asiakkailla. Annetaan heille rauha.

Joulun alla perinteisesti autetaan hädässä olevia. Voidaan helpottaa tiukoilla olevien lapsiperheiden tai lapsien tilannetta. Jospa saisimme tämän lämmön ja auttamishalun suuntautumaan myös al-Holin vankileirillä eläviä ja sieltä turvaan Suomeen päässeitä lapsia kohtaan.

Rauhallista joulua

Lotta Alhonnoro

Johtajuuden ja vallan kasvot eivät olleet naisen kasvot siinä Suomessa, jossa me vartuimme aikuisiksi.

Valta ja johtajuus oli varattu miehille. Yleensä vanhoille miehille. Rehtorit, kunnanjohtajat ja maatalousseurojen puheenjohtajat olivat miehiä. Koivisto oli presidentti.

Silloin, kun naisia välillä näkyi johtotehtävissä, heidän roolinsa oli riistiriitainen. Naisjohtajien ulkonäköä ruodittiin. Uskottava johtaja ei voinut olla naisellinen nainen ja entinen missi poliitikkona koettiin epäpäteväksi. Toisaalta meikitöntä ja yksinkertaisesti pukeutuvaa naispresidenttiämme haukuttiin tyylittömäksi ja tylsäksi. Syntyi helposti mielikuva siitä, että on valittava joko naiseus tai johtajuus. Molempia ei voinut olla. 

Aikamme nuorille valta näyttää erilaiselta, ainakin valtakunnallisesti. Kevään eduskuntavaaleissa valituista kansanedustajista jo lähes puolet (47 %) oli naisia. Se on suurempi määrä kuin koskaan. Eduskunta ei ole koskaan ollut naisenemmistöinen ja vasta vuodesta 2007 saakka naisia on ollut jokaisessa valitussa eduskunnassa vähintään 40%. 

Sama ristiriitainen rooli on toki yhä olemassa. Johtavassa asemassa olevien naisten ulkonäköön keskitytään julkisuudessa yhä paljon, sen perusteella pohditaan jopa heidän seksuaalista suuntautumistaan. Miespoliitikot ja -presidentit eivät joudu tällaisen arvostelun kohteeksi. Sauli Niinistön kykyä hoitaa tehtäviään presidenttinä ei myöskään kyseenalaistettu hänen tultuaan isäksi kesken kauden. Naisten kohdalla äitiys aiheuttaa poikkeuksetta pohdintoja siitä, miten työn ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu. Tätä on jo ehditty pohtia myös Sanna Marinin, uuden pääministerimme kohdalla. 

Sillä on väliä, että naiset ovat näkyvillä myös johtotehtävissä. Niin kauan, kun vallan kasvot ovat miehen kasvot, eivät muun näköiset osaa välttämättä edes haaveilla vallasta. Samaistumisella on merkitystä, esimerkillä on merkitystä. Niin kuin maailmalla sanotaan, representation matters. 

Tiistaina 10.12.2019 maahamme valittiin uusi hallitus, jonka ministereistä 12 on naisia ja 7 miehiä. Kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat myös naisia, ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Se, että kaikki hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat olleet miehiä, ei ole ollut harvinaista tai herättänyt keskustelua. 

Naisten nouseminen johtaville paikoille hallituksessamme antaa vallalle moninaisemmat kasvot. Tämä hallitus ei näytä vain, että valta kuuluu niin naisille kuin miehillekin, vaan myös entistä nuoremmille ja erilaisista taustoista tuleville. Tasa-arvon eteen on silti vielä paljon tehtävää, sillä valtaa on tällä hetkellä hyvin niukasti jaossa esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, vammaisille ja rodullistetuille.

Naisten enemmistö hallituksessa oli kuitenkin monelle liikaa ja hallituksen sukupuolijakauma on poikinut jopa kyselyitä tasa-arvovaltuutetulle. Kyselyitä ei toki tullut silloin, kun Sipilän hallituksessa oli 11 miestä ja 5 naista. Nykyisessä hallituksessa ministereistä naisia on 63%, Sipilän hallituksessa miehiä oli 69%.

Yllättävintä oli se, että Pohjanmaan kokoomuksen naisjärjestön mielestä tällainen naisvalta on liikaa, toinen ääripää. Tämän lausui naisjärjestö vaalipiirissä, jonka 16:sta kansanedustajasta vain kaksi on naisia ja jossa ehdokasasettelu oli hyvin miesvaltainen. Varsinkin täällä, pitäisi olla selvää, että tasa-arvon saavuttamiseen on vielä matkaa. Pohjalaismaakunnissa vallalla on vielä surullisen usein miehen kasvot.

On tärkeää, että sukupuolijakaumaa ja tasa-arvon toteutumista tarkasteltaessa katsotaan kokonaiskuvaa, eikä vain tämän yhden, ensimmäisen naisenemmistöisen hallituksen tilannetta. Koko Suomen historiassa ministereistä naisia on ollut vain 13%. Miesministereitä on ollut yhteensä 1135, kun naisia on ministereiksi päässyt vain 169. 

Härkälaumasta huulipunahallitukseen, sanoivat Pohjanmaan kokoomusnaiset huolissaan ja onnistuivat tasa-arvoisesti loukkaamaan kaikkia. Härkä on kuohittu sonni ja valtaan päässeitä naisia ei pitäisi ensimmäiseksi yhdistää meikkeihin. Me Lakeuden Vihreät naiset emme tahdo sen enempää alentaa miehiä kuohituiksi eläimiksi kuin määrittää naisten arvoa vain ulkonäköseikoilla. Katsotaan pätevyyttä, keskustellaan asiasta ja pyritään asettumaan ennakkoasenteiden ja yleistysten yläpuolelle.

Jos olet sitä mieltä, ettei sukupuolen tule vaikuttaa siihen pääsetkö johtotehtäviin vai et, osallistu haasteeseen. Punaa huulet, ota selfie ja julkaise se sosiaalisessa mediassa tunnisteella #huulipunahallitus. Kerro kuvan ohessa myös siitä, mitä johtajuus merkitsee sinulle. 

Lakeuden Vihreiden naisten syyskokous

“Median vallan sanotaan kasvaneen viime aikoina. Olen valmis tekemään saman arvion. Media käyttää tänä päivänä erittäin suurta mielipidevaltaa. Olen myös samalla sitä mieltä, että median vastuu ei ole kasvanut samassa suhteessa. Avoimuuden, tasa-arvoisuuden ja tiedostamisen lisääntyessä myös median virheet saavat entistä julmempia seurauksia.”

Näin kirjoitti Jyrki Katainen jo vuonna 2008 kirjoituksessaan Politiikka, media, valta ja vastuu (Kanava 2/2008).

Sama kehitys on vain kärjistynyt, ja nämä sanat tämä päivänä nähdäkseni enemmän totta kuin koskaan. Ongelmia on sekä politiikassa että sen käsittelyssä. Kun Luxemburgin pääministeriltä Jean-Claude Junckerilta kerran kysyttiin, miksi hänen hallituksensa ei tee viisaita päätöksiä, vaikka siellä on viisaita ministereitä, Juncker vastasi: ”Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten niiden päätösten jälkeen pärjäisimme vaaleissa.”

Politiikka on muuttunut vaalista toiseen lyhyen matkan juoksuksi.Osaamisen rakentaminen kärsivällisesti on vähentynyt automaattisesti pitkäjänteisyyden vähetessä.

Onko sopulista tullut hyeena?

Politiikan ja eritoten poliitikkojen käsittely on muuttunut myös. Toimittajat juoksevat kaikkien skandaalinalkujen perässä, ja uskovat kaiken mitä milloin mitkäkin ”nimettömät lähteet” poliittisista vihollisistaan kuiskuttelevat, ja julkaisevat ne totena klikkauksien toivossa.

Poliitikkoja ei myöskään kohdella kuin rivikansalaisia. Poliitikoksi päätyvä joutuu käymään läpi menneisyyttään ja tekemisiään eri tavalla kuin muut: Pimeästi maksettu remppa? Myymälävarkaus? Verokikkailua? Ihmissuhdesotkuja? Kestääkö entinen elämä tarkastelua? Moni täyspäinen, järkevä poliitikonalku ei uskalla asettua ehdolle, koska politiikasta tai politiikan käsittelystä on tullut vikojen etsintää, suosituimmuuskilpailua ja galluppien perässä juoksemista.

Kohumylly kiihottaa journalistit kääntämään joka kiven. Ajojahti, sanovat poliitikot. Uutinen, sanovat toimittajat.

”Mutta sellainen epäoikeudenmukaisuus on ollut tosi vahva tunne viime aikoina. Et sillon, jos joutuu hampaisiin, niin kyllä sä aika voimaton oot myös, et miten sä pystyt puolustautuun ja miten sä pystyt kertoon asioista.”

****

”Ja se on kyllä semmonen median etiikkaan liittyvä puoli, että missä menee rajat? Se tapa millä uutisoidaan ja se tapa millä lähestytään, voi kyllä olla todella haavoittava. Ja mä väittäisin, että sillä voi olla ihmiseen kyllä aika iso vaikutus, niin sille joka on kohteena mut myös sille joka kirjoittaa. Et ei se voi olla jättämättä jälkee, jos toisesta kirjoittaa jotakin sellaista silloin, kun tietää että sen täytyy musertaa sitä ihmistä.”

Näin sanoivat eräät haastatellut Reunanen/Harju: Media iholla-tutkimuksessa.

Median vallan kasvaessa tulisi myös sen vastuun kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kasvaa samassa suhteessa. Mutta miten saisimme toteutumaan sen myös käytännössä?

Anni Teerikangas
Pietarsaari

Olen hiljattain perehtynyt viimeisimpiin kansainvälisiin tutkimuksiin lapsiköyhyyden vaikutuksista lapsen tulevaisuuteen ja siihen miten lapsiköyhyyttä ja sen vaikutuksia voisi rakenteellisin keinoin ehkäistä.

Yhteenvetona voi todeta, että lapsiköyhyys vaikuttaa monin negatiivisin tavoin lasten tulevaisuuteen. Köyhyydessä elävät lapset ovat aikuisena muun muassa sairaampia, pienituloisempia ja heidän työnäkymänsä ovat onnekkaampia kavereita heikommat.

Parhaimpina vastalääkkeinä vaikutuksiin ovat lapsilisät ja ansiosidonnaiset perhe-etuudet sekä laadukas varhaiskasvatus.

Lapsiköyhyys maassamme on lisääntynyt viime vuosina, koska monet leikkaukset ovat osuneet kipeimmin juuri lapsiperheisiin. Muun muassa lapsilisän ostovoima on pudonnut kolmanneksen vuodesta 1994.

Korjausten sijaan on haluttu entisestään leikata, edellisen hallituksen aikana muun muassa varhaiskasvatuksesta. Tutkimusten valossa tämä vaikuttaa lyhytnäköiseltä toiminnalta. Subjektiivinen oikeus kokopäiväiseen päivähoitoon vietiin monilta lapsilta, jotka elävät hyvin todennäköisesti pienituloisissa perheissä.

Hienoa on, että nykyinen hallitus haluaa palauttaa päivähoito-oikeuden kaikille lapsille. Työssäkäyvilläkin perheillä, joissa on pieniä lapsia, on usein tiukkaa taloudellisesti. Jo alle mediaanituloiset vanhemmat ovat varhaiskasvatusmaksujen osalta korkeimmassa maksuluokassa. Se tarkoittaa omassa kotikaupungissani Alajärvellä esimerkiksi kahden lapsen perheessä 433,5 euron kuukausimaksua. Se on todella suuri summa, yleensä toiseksi suurin kuukausittainen kulu vuokran tai asuntolainan kuukausilyhennyksen rinnalla.

Asumiseen liittyvät menot rasittavat myös eniten tässä elämänvaiheessa olevia perheitä, tarvitaan isompia asuntoja ja lainat ovat tuoreita.

Koska pienten lasten palvelut, varhaiskasvatus ja koulut, ovat parhaimpia ennaltaehkäiseviä ja eriarvoisuutta vähentäviä palveluita, haluaisin haastaa Etelä-Pohjanmaan kuntia miettimään voisivatko ne olla kuntamarkkinoinnin kärkiteemoja. Maksuton varhaiskasvatus ja laadukkaat olemassa olevat kyläkoulut houkuttelisivat perheitä.

Maksuton varhaiskasvatus saattaisi houkutella erityisesti niitä perheitä, joissa maksua syntyy, eli jotka tuovat myös enemmän verotuloja kunnan kassaan. Puhumattakaan niistä säästöistä, jotka ajan myötä muodostuvat paremmin voivista lapsista.

Varhaiskasvatusmaksussa säästyneet rahat siirtyisivät monella todennäköisesti suurin osin suoraan kulutukseen. Ehkä useammalla lapsella olisi mahdollisuus harrastaa, mikä taas lisäisi osaltaan hyvinvointia?

Itse olisin säästyneellä rahalla, työssäkäyvänä ja opiskelevana pienten lasten äitinä, kiinnostunut ostamaan vaikka siivouspalvelua, eli työllistämään paikkakuntalaista yrittäjää. Sinänsä kulutuksen lisääntyminen ei itsessään ole aina toivottavaa, mutta lapsiperheillä kyse on usein tarpeellisesta kulutuksesta, koska lapset tarvitsevat jatkuvasti kasvaessaan monenlaista.

Omassa kaupungissani Alajärvellä maksuton varhaiskasvatus maksaisi vuodessa poisjäävinä asiakasmaksuina n. 200 000 euroa, mikä ei kunnan budjetissa ole mahdoton summa. Toki mahdollista on, että lisääntyvä tarve toisi kuluja lisää tila- ja työntekijätarpeen kasvaessa. Mielestäni asia on kuitenkin vähintäänkin selvittämisen arvoinen. Kunnat kaipaavat lapsiperheitä ja työssäkäyviä aikuisia, heitä yritetään houkutella monessa kunnassa tonttikampanjoilla, oma kotikaupunkini mukaan lukien.

Mitä jos laitettaisiin lapset edelle? He ovat tämän hetken aikuisten tärkeimpiä ihmisiä ja tulevaisuuden tekijöitä.

Jenni Kuisti

Vihreä varavaltuutettu Alajärveltä

Sanotaan että yrittäjät kannattelevat Suomea. Voihan sitä näinkin ajatella. Itse näen asian niin, että yrittäjä kannattelee itseään. Etenkin pienyrittäjä.

Toki yrittäjä maksaa huomattavan määrän erilaisia veroja. Siitä ei ole syytä lähteä kiistelemään. Kuitenkin olen aina itse kokenut ennemminkin positiivisena asiana oikeuden maksaa veroja ja omalta osaltani olla mukana huolehtimassa yhteiskunnan toiminnoista sekä heikommassa
asemassa olevasta ihmisestä.

Mutta entä sitten, kun yrittäjänä putoat siihen kuoppaan, jossa itse tarvitsisit yhteiskunnan tukea? Minne kummaan ovat kadonneet kaikki ne maksetut verot ja miksi ne eivät hyödytä yrittäjää pinteessä?

En minä siihen osaa vastata. Olen kuitenkin henkilökohtaisesti kokenut sen tilanteen, kun oletkin maksamassa ulosottoon kuukausittaisia maksuja huolimatta siitä, että olet tehnyt vuosikausia ympäripyöreitä työpäiviä, markkinoinut, myynyt ja kehittänyt omaa ammattitaitoasi siihen pisteeseen, että palvelustasi voit jo laskuttaa ihan kiitettäviä summia. Ja tässä tapauksessa vieläpä toisen tekemästä virheestä johtuen.

Yrittäjän pitäisi olla ammattilainen monissa muissakin asioissa kuin siinä palvelussa mitä hän rahaa vastaan tarjoaa. Yrittäjä vastaa esimerkiksi kirjanpidostaan, vaikka kirjanpidon tekisi alan ammattilainen. Silti mahdolliset virheet kaatuvat yrittäjän vastuulle.

Tilanteessa, jossa huomaat, että et selviä maksettavista laskuista, löytää itsestään ihan uusia puolia. Sitä kasvaa henkisesti, kun on pakko luovuttaa siitä mielikuvasta, että pystyt hoitamaan kaiken eteen tulevan, oli se mitä tahansa. Sitä oppii myös elämään maksuhäiriömerkinnän kanssa.

Yhteiskunnan rakenne pettää pienyrittäjän kohdalla. Perhevapaat, sairaslomat, lapsen sairaus. Tuntemattomia käsitteitä pienyrittäjälle, jonka talous ja toimeentulo romahtaa, jos olet poissa töistä. Pienyrittäjän koko perheen tilanne voi kaatua yrittäjän sairauteen. Myös puolison tai elämänkumppanin työttömyys ei ole mikään pala kakkua. Koska yrittäjänä sinun tulisi voida palkata työtön kumppanisi yritykseesi, huolimatta siitä, onko kumppanillasi tarvittavaa osaamista tai onko yrityksellä kasvupotentiaalia työntekijän palkkaukseen.

Tässä on poliitikoille pähkinä purtavaksi. Kuinka huolehtia siitä, että pienyrittäjä saa samat edut kuin palkansaaja.

Pienyrittäjän tulee voida sairastaa, ihan kuten kuka tahansa muukin.

Pienyrittäjän tulee voida saada lapsia ja huolehtia lapsistaan ihan kuten kuka tahansa muukin.

Täytyy myös löytyä keinoja siihen, että pienyrittäjän palkkaama toinen osapuoli, kuten kirjanpitäjä on vastuussa tekemistään virheistä.

Kun edellä mainitut asiat saadaan kuntoon, voi pienyrittäjä todellakin olla mukana kannattelemassa Suomea.

Riikka Harjula
Paljon nähnyt pienyrittäjä

Pohjanmaalta löytyy useita kuntia, joissa voitaisiin hyödyntää kaksikielisyyden mahdollisuuksia paljon nykyistä paremmalla tavalla. On lähestulkoon käsittämätöntä, että lapset eriytetään kielen perusteella jo vaippaikäisistä alkaen.

Oman lapsen myötä tämä kaikki paljastui itselleni. Jo neuvolassa muodostetaan ryhmät, kielen perusteella. Sama jatkuu kaikessa vauvoille tarkoitetussa toiminnassa. Kerhot, muskarit ja avoimet päiväkodit ovat kaikki yksikielisiä.

Varhaiskasvatus ei tuo parannusta tähän asiaan. Kielikylpyopetusta on Vaasassa tarjolla harvoille valituille, vain muutamasaa päiväkodissa. Kielikylpyopetuksen voi aloittaa 5-vuotiaana, eli tarkoittaa suurimmalle osalle lapsista tutun päiväkodin vaihtamista uuteen. En näe mitään syytä, miksei saman katon alla voisi toimia molemmilla kielillä olevia ryhmiä. Näin toisesta kotimaisesta kielestä, olisi se sitten suomi tai ruotsi, tulisi alusta asti osa arkea. Myös kielikylpyopetusta tulisi tarjota laajemmalle osalle lapsia ja eri puolilla kaupunkia.

Koulussa tämä sama erittely jatkuu. Polut ovat suomi ja ruotsi, pienelle osalle kielikylpyopetus. Perusopetus tarjoaisi myös mahdollisuuksia parantaa kielitaitoa. Liikunta, kotitalous ja taideaineet voisivat pitkälti olla yhteisopetusta. Samassa koulurakennuksessa voisi aivan hyvin olla eri äidinkieltä puhuvia lapsia.

Tähän kaikkeen kun lisätään seurojen ja järjestöjen tarjoama harrastustoiminta, on eriytyminen valmista. Kun itse tulee kaupungista, jossa lähes koko ikäluokka tuntee toisensa, tuntuu Vaasan maailma surulliselta. Olisi myös mahtavaa taata kaikille lapsille ja nuorille molempien kielten osaaminen.