Vilho Koskela. Syntyi. Kaatui itsenäisen Suomen puolesta! Vai kaatuiko? Kaatuiko hän sittenkin miestensä puolesta joita johti? Ystäviensä puolesta joiden kanssa oli kokenut sodan kauhut siihen asti? Välittikö hän näistä, vai uskoiko rakentavansa Suur-Suomea? Kuka tietää. Jokaisella oli mielipiteensä ja haaveensa. Ei se tehnyt miehistä perempia tai huonompia: teot ratkaisivat. Tekivät mitä piti.
Kaukaa haettu avaus tälle ajatukselle josta nyt kirjoitan. Missä vaiheessa toisen mielipiteestä tuli meille uhka – sellainen uhka, että sitä vastaan pitää hyökätä? Milloin siitä tuli sellainen tekijä, joka jaottelee meidän hyviin ja vihollisiin?
Olemmeko unohtaneet kyvyn kuunnella ja ymmärtää toisen ajatuksia ja mielipiteitä? Ennenkuin edes yritämme ymmärtää ajatusta mielipiteen takana, hyökkäämme.
Tätä sanasotaa saa seurata päivittäin, lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Dialogi puuttuu. Sanasota on korvannut sen. Somesota! Näppäimistön takaa tykitetään keskityksiä niiden niskaan jotka ovat eri mieltä!
Miksi toisen ajatus, toisen mielipide on meille uhka? Miksi se tekee siitä toisesta ihmisestä vihollisen? Emmekö uskalla kuulla tarinaa siellä ajatuksen takana? Tai niitä kokemuksia jotka ovat muovanneet sen toisen ajattelua? Voisimmeko hyökkäyksen sijaan kysyä, mikä saa sut ajattelemaan noin? Miksi näet maailman noin?
Vilho Koskela oli perheestä jolta kansalaisoikeudet oli viety pois. Isä oli ajatellut eri tavoin kuin toinen puoli kansasta. Ajanut ideologiaa jota kaikki eivät allekirjoittaneet. Asiat kärjistyivät ja dialogi katosi. Tieto ei liikkunut tarpeeksi nopeasti ja syntyi ketjureaktio joka johti hirvittävään sotaan.
Arvet olivat syvät, viha ja katkeruus molemmin puolin suurta. Silti vuosikymmeniä myöhemmin yhteinen kriisi kuitenkin yhdisti. Talvisodan ihme oli muutakin kuin vihollisen pysäyttäminen. Se oli haavojen parantumista ja vanhojen kaunojen anteeksiantoa. Vilho koulutettiin upseeriksi. Punikin pojilla ei siihen ollut ennen talvisotaa mitään mahdollisuutta. Kun yhteinen hätä yhdisti, keskinäiset kaunat unohdettiin. Jokaista tarvittiin. Jokaisella oli merkitystä.
On taatusti paljon asioita joista ollaan eri mieltä. Ja on niitä asioita joihin emme voi löytää kompromissia. Onko se ongelma? Ei. On erilaisia tapoja katsoa maailmaa, demokratiassa joudumme hyväksymään sen. Kun keskustelemme ja olemme kiinnostuneita toisten ajatuksista, voimme myös löytää niitä asioita joista olemme samaa mieltä. Tämä yhdistää meitä. Tämä sitoo meitä yhdeksi kansaksi, joka rakentaa tätä maata.
Vilho Koskela upotti aseet ja toi miehet turvaan. Valitsi ihmiset aseiden sijaan. Inhimillisyyden. Voisimmeko me tehdä saman? Seuraavan kerran , kun joku on eri mieltä kanssamme, voisimmeko aloittaa dialogin ennen hyökkäystä? Mitä jos kysyisimme, mikä saa sut ajattelemaan noin? Ja kuunnellaan. Tai, edes luetaan se viesti siellä somessa.
Suomi on upea maa, joka on rakentamisen arvoinen. Maa jossa on uskomattoman hyvät mahdollisuudet rakentaa hyvä elämä. Me tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. Kukaan ei pärjää yksin.
Itsenäisyyspäivänä ansaitusti annetaan kunniaa veteraaneille. Mutta, voisimmeko tänä vuonna myös muistaa alkutaipaleen politikkojamme jotka ovat luotsanneet maamme vaikeiden aikojen läpi. Emme ehkä allekirjoita jokaista heidän ajatustaan tai ideologiaa, mutta neuvottelupöydissä he ovat varmistaneet itsenäisyyden, hyvinvointivaltion synnyn, koulujärjestelmän sekä kaupankäynnin perusteet. He ovat alustaneet hyvät ulkomaansuhteet joiden ansiosta maallamme on hyvä maine maailmalla.
Olemme rakentaneet tätä maata dialogilla, keskustelulla ja opponoinnilla. Ollaan jatkossakin eri mieltä, silti samalla puolella!
Marko Perälä
Puheenjohtaja
Rannikko-Pohjanmaan vihreät ry