2020 voidaan merkitä historiaan vuotena, jonka keston ja tapahtumien määrän voisi mitata vuosikymmenissä, ei kuukausissa.
Tavallisesti kertoisin tässä kolumnissa kaikista niistä ihmisoikeusrikkomuksista, joita on tapahtunut edellisen kolumnini julkaisuun jälkeen. Kertoisin, kuinka Kiinassa miljoonia uiguureja on yhä vangittuina keskitysleireillä ja pakkotyöleireillä, kuinka Valko-Venäjän mielenosoittajat ovat joutuneet poliisiväkivallan uhreiksi ja kuolleita on seitsemän, tai kuinka poliittinen, etenkin äärioikeistolainen, väkivalta on lisääntynyt uhkaavasti vuoden aikana – niin paljon, että jopa meidän lintukoto-Suomessa on poliittisesti aktiivinen toimija yritetty murhata.
Eikä translain uudistus ole edennyt eteenpäin vieläkään.
Mutta ei, tällä kertaa en puhu ihmisoikeusloukkauksista. Tällä kertaa puhun arvostelusta, fatfobiasta ja siitä, miten raivostuttavan väsyttävää on muistuttaa ihmisille, että ihmisarvo ei ole kiinni rasvaprosentista.
Juhlimme luokkatoverien kanssa hyvin pienellä porukalla (meitä oli yhteensä viisi) valmistumistamme tässä muutama viikko sitten. Yksi heistä oli tuonut mukaansa oman kaverinsa, ja heti alusta asti oli selvää, että me emme tulleet toimeen tämän kaverin kanssa. Eräässä vaiheessa iltaa hän esitti minulle kysymyksen: häpeänkö ikinä sitä, että olen niin isokokoinen. Hän jopa kehtasi levittää käsiään sanan isokoinen kohdalla.
Mykistyin enkä tiennyt mitä vastata. Kuinka paljon uskaltaisin paljastaa itsestäni asioita sellaiselle ihmiselle, jonka olen tuntenut vasta parin tunnin ajan? Kuinka paljon voisin avata yksityisiä asioitani ihmiselle, joka ei nähnyt minussa oikeaa ihmistä, ainoastaan kokoni? Silloin vastasin jotain omasta mielestäni nokkelaa, mutta kysymys jäi vaivaamaan minua viikoiksi, ja joka kerta kun ajattelin sitä, suutuin enemmän. Sen sijaan, että hän olisi nähnyt minussa elävän ihmisen, jolla on vilkas sosiaalinen elämä ja kädessään tutkintotodistus unelma-alalleen, hän näki vain kehoni ja sen koon ja muodon.
Minä olen ollut koko elämäni, taaperosta asti, lihava. Minä olen myös koko elämäni joutunut kuulemaan kehotuksia, kuinka minun ei kannata syödä kuin yksi lautasellinen, ettei muut katso pahalla. Kuinka kannattaa syödä hyvin, hyvin hitaasti ja mahdollisimman vähän, tai kuinka kello kuuden jälkeen ei saa syödä tai juoda muuta kuin vettä. Kun muut lapset saivat olla rauhassa, minun kehoani arvosteltiin ja kommentoitiin, joskus kehonosiani jopa hytkyteltiin ja vitsailtiin, että kyllä on lapsi ollut ruoka-aikana kotona. Ruoka on kehon polttoainetta, mutta nopeasti siitä tuli häpeän ja itseinhon lähde.
Aikuistumisen mokomat kommentit ja naljailu on jätetty lähes kokonaan menneisyyteen, mutta sen sijaan kehonkokoni rinnastetaan ammattitaitoon ja osaamiseen. Eräs sukulainen jopa heitti, että minun pitäisi laihduttaa kunnolla, että saisin paremmin töitä – huolimatta siitä, että tuolloin tein kahta harjoittelua enkä edes hakenut töitä. Jo kertyneellä, yllättävän monipuolisella työhistoriallani ei ollut väliä, sillä minä olin, olen, lihava.
Kun maailma muuttui ja kansalliset poikkeustilat pätkäistiin päälle, ihmissuhteiden ja sosiaalisuuden ylläpito jäi pitkälti sosiaalisen median varaan. Yhtäkkiä käsissä olikin enemmän vapaa-aikaa kuin mihin oli tottunut, joten tekemisen tarve oli suurempi kuin koskaan. Juurikin tähän tarpeeseen syntyi roppakaupalla uutta treenaus-, fitness- ja laihdutussisältöä, eikä lukuisilta kotikuntoiluhaasteilta voinut välttyä. Samaan aikaan kävimme, ja käymme yhä, läpi sellaistakin maailmantilanteesta johtuvaa stressin ja ahdistuksen kriisitilaa, jota meidän kehomme ei ole suunniteltu kokemaan. Silloin ja muulloinkin on täysin luonnollista, että paino muuttuu ja elää.
Joulukuun pyhät lähestyvät vauhdilla, ja niiden mukana pyhäruoat ja -herkut ja kaikki muut kauteen kuuluvat ruokalajit. Vaikka iso osa tämän vuoden juhlapöydistä onkin virtuaalisia, joutuu pelkäämään ja kuulemaan kommentointia syömisestä ja kehosta joka tapauksessa. Toivoisinkin, että joulurauhan lisäksi julistettaisiin solidaarinen kehorauha, ja ikävät kommentoinnit, huomautukset sekä mukanokkelat vitsit toisten kustannuksella pidettäisiin pelkkinä mölyinä mahassa.
Vaikka painonnousun pelosta on jälleen kerran tehty uusi trendi, ei kehon koko tai paino määritä kenenkään ihmisarvoa tai sitä, millaista tai kuinka rikasta elämää elää. Painonnousu näytetään yhtenä kamalimpana asiana, mitä ihmiselle voi tapahtua. Minussa se herättää vain yhden kysymyksen:
Jos minun kehoni on sinun painajaisesi, mikä minä olen sinulle?
Kirjoittaja Aisha Benahmed on seinäjokelaislähtöinen vihreä aktiivi joka toimii Tampereen vihreiden nuorten hallituksessa