Tämä kirjoitus ilmestyy pian itsenäisyyspäivän jälkeen. Itselleni hyvin tärkeä päivä. Maamme itsenäisyys on verellä ja hiellä ansaittu ja varmistettu. Siitä on kasvanut vahvan kansallisidentiteetin omaava maa, josta on syytä olla ylpeä.
Jälleen muistamme veteraaneja, ansaitusti. Liput liehuu saloissa ja sosiaalisessa mediassa suomen värit värjää profiilikuvat. Muistellaan sotien ja vaarojen vuosia.
Varjoon jää kuitenkin jotain, mikä ei useinkaan pilkahda esiin. Meidän kulttuurin kasvu. Miten identiteettimme alkoi kasvaa usean suurvallan pelinappulasta kohti jääräpäistä kansaa.
Suo, kuokka ja Jussi… Perkele.
Kielemme uudistaja Elias Lönnroth laittoi alkuun suuren voiman. Ei tosin yksin, mutta oli näkyvä henkilö tässä. Tätä voimakasta aaltoa joka kasvoi kansallisidentiteetiksi kasvatti monet taiteilijat ja kultturellit ihmiset. Alkoi syntyä ajatus siitä, että olisimme joskus itsenäinen maa.
Kulttuuri syntyi ja synnytti meille identiteetin. Tunteen, että olemme muuta kuin Venäjän pieni pitäjä, tai Ruotsin entinen siirtomaa tai Ranskan ja Preussin pelinappula euroopan valtapelissä. Ilman tätä identiteettiä, ei sinne rajalle olisi mennyt rautaa.
Aleksis Kivi. Jean Sibelius. J.L Runeberg. Helene Schjerfbeck. Elias Lönnroth. Irwin Goodman. Katri Helena. Tapio Rautavaara. Juice Leskinen. Väinö Linna. Eero Nelimarkka. Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Varmasti tuttuja nimiä.
Antamalla mahdollisuuden itseilmaisuun, luodaan kulttuuria ja identiteettiä. Tänä maailman aikana, joka on nopea ja globaali, taidamme tarvita yhtä paljon sitä tunnetta omasta maasta, kuin silloin kun ajatus siitä syntyi. Tarvitsemme kodin, jonkin paikan johon juurtua. Panostaminen kulttuuriin on isänmaallista.
Pidetäänhän jatkossakin huolta siitä, että meillä syntyy kulttuuria joka kasvattaa meidän identiteettiä ja kertoo maailmalle miten hieno maa meillä täällä on. Se kertoo samalla, että sinne rajalle löytyy sitä rautaa, jos tulee tarve. Perkele!
Kirjoittaja Marko Perälä on Vaasanseudun vihreiden puheenjohtaja