Olen kuullut erään poliittisen puolueen edustajan todenneen, että kyllä suomalainen jo intuitiivisesti tunnistaa kuka kadulla vastaantuleva on suomalainen.
Onko
suomalaisuuteen katsominen tosissaan näin mustavalkoista?
Mikäli
maailma olisi näin mustavalkoisesti rakennettu esimerkiksi minä,
kahden kulttuurin kasvatti, en kuuluisi (todennäköisesti)
mihinkään.
Minulta
on lukuisia kertoja tuntemattomat ihmiset kysyneet mistä olen
kotoisin ja kauanko olen asunut Suomessa. Mitä vanhemmaksi olen
tullut, sitä useammin olen saanut osakseni palautetta siitä, miten
edustan onnistunutta kotouttamispolitiikkaa: osaanhan kommunikoida
molemmilla kotimaisilla kielillä ja minulla on hyvä positio
työelämässä. Kotouttaminen voi siis onnistua ja ihminen voi
kotoutua täydellisesti suomalaiseen yhteiskuntaan. Minä olen siitä
hyvä esimerkki – vai olenko?
Turkkilaisen
minusta tekee ulkonäköni ja nimeni mutta suomalaisen minusta tekee
se, kuka minä olen.
Toisinaan
oikaisen väärinymmärryksiä ja kerron, että itseasiassa minä en
ole kotoutuja, sillä äitini on suomalainen ja isäni on
turkkilainen. Olen syntynyt Vaasassa ja elänyt koko elämäni
Suomessa. Suomi on äidinkieleni enkä edes osannut turkin kieltä
ennen kuin aloitin itsenäisen opiskelun aikuisiällä.
Toisinaan
taas minuun iskee voimattomuus. Sopeudun ihmisten olettamuksiin ja
ennakkoluuloihin.
Minut
nähdään ja koetaan ulkomaalaisena omassa kotimaassani.
Suomalaisuus
on monimuotoistunut.
Familia
ry:n arvioiden mukaan noin joka kahdeksannessa suomalaisessa
lapsiperheessä toinen vanhemmista on Suomessa syntynyt ja toinen
maahan muualta muuttanut.
Kun toinen vanhemmista on valtaväestöä ja
toinen on maahanmuuttajataustainen, elää lapsi kahden kulttuurin ja
lähes poikkeuksetta kahden kielen välillä.
Kahden
kulttuurin kasvateilla saattaa nimi, ulkonäkö tai kielirikkaus
vaikuttaa siihen, että sosiaalinen ympäristö voi tehdä oletuksen
henkilön kuulumisesta tiettyihin väestöryhmiin, joihin henkilö ei
välttämättä alkuunkaan kuulu tai joihin hän ei identifioi
itseään.
Sosiaalinen
ympäristö siis pahimmillaan edistää suomalaislasten, -nuorten ja
-aikuisten syrjäytymistä vahvistamalla kuulumattomuuden tunnetta
suomalaisessa yhteiskunnassa.
Myös
hallinnollisilla rakenteilla on väliä minuuden kokemuksessa.
Vallitsevat
rakenteet eivät ole edistämässä myönteisen minäkäsityksen ja
yhdenvertaista suomalaisuuden tunnetta kahden kulttuurin kasvateille.
Suomessa voi valita ainoastaan yhden kielen viralliseksi
äidinkieleksi huolimatta siitä, että lapsi omaksuisikin kotona
kaksi kieltä yhdenvertaisesti. Tutkimukset painottavatkin sitä,
että monikielisissä perheissä on tärkeää, että molemmat
vanhemmat puhuisivat omalla äidinkielellään lapselle. Kunpa
Suomessa siis voisikin valita esimerkiksi viranomaisasiointeja varten
yhden “asiointikielen” mutta äidinkieleksi voisikin nimetä
useamman kuin yhden kielen.
Myös
vahvasti kaksikielisellä alueella asuvana ja itsekin
suomenruotsalaisen kanssa lasta kaksikieliseksi kasvattavana
toivoisin, että kaksi- ja monikielisyyden tunnistaminen ja
tunnustaminen mahdollistettaisiin yhteiskunnassamme.
On
aika tunnistaa suomalaiset, jotka voivat olla monikielisiä ja
monietnisiä, mutta yhtä kaikki ovat he suomalaisia.
Emine Ehrström (YTM)
Vaasan kaupunginvaltuutettu
Lisätietoa:
Tilastotietoa
monikielisistä perheistä:
https://www.stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_kat_002_fi.html
https://www.stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_tau_004_fi.html
Familia
ry – Johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja
edunvalvoja http://www.familiary.fi/