Kuva: Terence Sam
Arkeni on yhtä valitsemista.
Ollako töissä viime sekunnilla, vai viedäkö lapsi huutavana päiväkotiin. Suhatako nopeasti autolla palaveriin, vai skipatako illan vaeltelu pakkasen kirpakoittamassa metsässä. Ostaako nakkeja uuniin päivälliseksi, vai perehtyäkö uuteen masala-reseptiin. Mihin aikani riittää tänään?
Jos valitsen metsän, joudun valitsemaan myös nopean kulkuneuvon ja lounaaksi jotakin, joka ei vastaa käsitystäni hyvästä hiilijalanjäljestä, ekotehokkuudesta, tai mistään muustakaan mihin oikeasti uskon. Sama problematiikka toistuu päivälliselläni: tofu masalani vuoksi ei kukaan ole heittänyt henkeään, mutta toisaalta arkimausteeni ovat matkanneet lautaselleni tarkemmin ajateltuna niin kaukaa, ettei se oikeastaan ole edes järkevää.
Vaikeaa.
Arjen olemista ohjaa pitkälti ajan ja lompakon käyttö. Tasapainoilen itseni, työni, perheeni ja ympäristöni kannalta riittävän hyvien valintojen kanssa. On epäinhimillistä olettaa kaikkien ehtivän, saatika jaksavan tehdä kaikkea. Asia, joka meiltä vihreiltä usein unohtuu.
Viime keväästä voimistunut vahva kyläistyminen (ks. Nurmijärvi-ilmiö) haastaa kykymme elää kovien tieteiden tekemien eco-rated–tutkimusten tulosten mukaista elämää. Se haastaa käytännön mahdollisuutemme elää hiilijalanjäljen minimoinnin, luonnonsuojelun ja kestävän kehityksen kannalta ideaaleinta tapaa olla ja kuluttaa. Viimeisen 5-10 vuoden aikana on tuotettu uskomattoman paljon tietoa siitä, miten mikäkin asia palloa kuormittaa. “Valitsen niin tai näin, aina se menee väärin päin”, huokaisee jo omakin palloni, informaatioähkyyn joutunut. Tiede esittää meille tuloksensa kuitenkin vain optimeina: miten meidän pitäisi pystyä parhaassa mahdollisessa tilanteessa toimimaan, valitsemaan, ajattelemaan.
Järkyttävimmätkin faktat luonnon tilasta ja kuluttamisemme vaikutuksista eivät muuta sitä tosiasiaa, että ihmiset näyttävät nyt pakenevan pois kasvukeskuksista nopeammin kuin kylistä maailmalle teollistumisen kulta-aikoina. Elämä asutuskeskittymien laitamilla ja maalla voimistuu. Pienistä paikallisista seuduista kotikuntani Ilmajoki on jo monta vuotta ollut muuttovoittokunta. Monet suuret suunnitelmat ja poliittiset linjapäätökset ovat kuitenkin tuntuneet jättävän huomioitta sen, että kiihtyvästi kasvava joukko suomalaisia haluaa asua vähän väljemmin. Silloin kannattaa ilmastohuolesta kumpuavan kieltopolitiikan sijaan keskittyä paikalliseen kehittämiseen.
Kaupunkiyhteisöjen ulkopuolella nyt olemassaolevat ympäristöystävälliset valinnat ovat liiaksi yksittäisten talouksien maksukyvyn varassa. Turbokompostoriin, aurinkopaneeleihin tai sähköautoon, tai jopa tavallista kalliimpaan luomulihaan satsaaminen on taloudellisesti mahdollista yhä harvemmalle ihmiselle myös tulevaisuudessa, kiitos koronan. Siksi tärkein kehitys tapahtuu nyt paikallistasolla hallinnollisella päätöksenteolla, kunnallisina hankkeina ja vanhalla kunnon kökkähengellä.
Viisas ihminen ajattelee aina kokonaisuutta. Saavutetuista eduista ei luovuta. Ajatus, jonka nk. linnavuosiltani kirkkaimpana muistan. Esimerkiksi, kantatie 67:lla ajaa tuhansia autoja päivittäin. Ajellessani autojonossa Seinäjoelle töihin ja takaisin katselen vieressä kulkevaa junanrataa. Miksi tuota rataa ei käytetä henkilöliikenteeseen? Ennen käytettiin, sillä Ossi-paappa ruukasi kulkea monta vuotta junalla Koskenkorvalta Seinäjoelle ja takaisin. Töissäkäyntiin menikin tosin koko päivä. Nykypäivänä on tilanne toinen, sillä junat ovat nopeita ja paikallislippujen hinnat pienempiä kuin auton käytön kulu. Näin auton käytön vähentäminen on helppo valinta, kun se ei tarkoitta omasta ajasta tai rahasta luopumista. Jos minulta kysytään, on vain ajan kysymys, kun Ilmajoella ja Etelä-Pohjanmaalla aletaan ottaa käyttöön paikallisia kyläkeskuksia halkovat rataosuudet tuhansien päivittäisten työmatkalaisten hyödyksi. Ja samaan syyssyyn valjastetaan paikalliset bussitoimijat palvelemaan työnantajia rataliityntöjen nivelvaiheisiin.
Riittävän vihreä tarkoittaa minulle sitä, että teen arjessani mahdollisimman vihreitä valintoja. Ne ovat valintoja, jotka ovat minulle mahdollisia. Yksinhuoltaja, joka laskee viimeisiä senttejään saadakseen vanhaan autoonsa dieseliä työhaastaatteluun päästäkseen, tekee omat riittävän vihreät valintansa omista lähtökodistaan. Voin olla vihreä, mutten yksityisenä henkilönä velaksi asti.
Kiellot ja rajoitukset eivät ole ratkaisu käänteentekevälle ilmastopolitiikalle. Mutta kehittäminen ja jo olemassa olevien mahdollisuuksien hyödyntäminen paikallisten ihmisten arjen realiteetit huomioiden on.
Let’s think outside the box.
Mrs. Roos
Kirjoittaja on ilmajokelaistunut työllisyysasiantuntija, lifecoach ja pappi sekä sivutoiminen ituhippeiljä.
Lisää luettavaa:
Luonto hoivaa mieltä ja kehoa, Mieli.fi.
Lähiliikenteen raitiovaunuille olisi tilaa Pohjanmaan junaradoilla, Yle.fi.